28.12.2019

Pseudodementia, näennäisdementia, sepitteen dementia. Oireet jotka seurailevat elimellistä muistisairautta: unohtelua, motivaation puutetta, sekavuutta, kyllästymistä, tylsää oloa, arkitoimien hitautta, kaikkinaista marrastusta… Tätäkin on raskas prosessi.

Kirjallisuutta kutsutaan nykyään mieluusti kuolleeksi taiteenlajiksi. Puhun mieluummin dementiasta.

Dementiamedia on kirjoituskorpus, jonka tarkoitus on tallentaa hetkellisiä näköaloja tähän unohdettuun ja unohtelevaan taiteenlajiin, sanataiteeseen. Tarjolla on irrallisia ja yhteensopimattomia argumentteja, jotain arvioiden kaltaista mutta huterampaa, jotain missä mistään ei tahdo saada kiinni. Ehkä jossakin vaiheessa sananvaihtoa muidenkin kanssa. Joka tapauksessa: kiitollisuutta ja mihinkään viemättömiä yksityiskohtia teoksista, joiden nautinnollisuutta ei mahdollisesti osaisi perustella juuri näin yhtenäkään toisena päivänä, vaikka tänään ei olekaan pelkästään tänään, koska tämä on internet.

Internetin rohtuneilla antamiselimillä on jo vuosia vaimeaa kannatusta ja säilyttämisen tarvetta kerännyt tallenne, netin tavanomaisen käyttötarkoituksen mukaisesti huvittava. Tampereen Hämeenpuistossa noin yhdeksän talvea sitten kuvatulla videolla kokoomuksen entinen kansanedustaja, ennen eduskunnasta putoamistaan, ennen puolisonsa ja isänsä menehtymistä, sinkoaa hetkeksi verbaalisesti sijoiltaan.

Neliminuuttinen kuvaelma näyttää kansanedustajan keinumassa kantapäiltä päkiöille, palauttamassa toimittajan uteluita yhä uudestaan samalla jähmettyneellä muotoilulla raskaasta prosessista. Retorisen siilipuolustuksen taustalla on ns. vaalirahavyyhti, jossa Kehittyvien Maakuntien Suomi tuki erillisyhdistyksen kautta kansanedustajan eduskuntavaalikampanjaa joillakin kymmenillä tuhansilla euroilla samana vuonna kuin Kirka kuoli.

Toimittajan penätessä miten syyte heijastuu kansanedustajan rooliin puolueessaan ja yleisemminkin jatkoon politiikassa poliitikko toteaa seitsemästi käsittelyn olleen ”raskas prosessi”. Kolmesti hän toteaa sen olleen ”raskas koulu”, kolmesti pelkkä ”prosessi”, josta hän ”ei kiitä opettajiaan” (x2) vaan ”läheisiään, ystäviään ja tukijoitaan” (x5), joiden ansiosta voi nyt ”keskittyä rauhassa kansanedustajan työhön” (x3). 

Tämä kaikki noin neljässä minuutissa. 

Haastattelun tekohetkellä raskas prosessi on tulossa kansanedustajalle edulliseen päätökseen. Ehkä tämän takia edustaja puhuu myös Suomen naisten loistavasta hiihtomenestyksestä kevään MM-hiihdoissa.

Raskas prosessi. 

Toisto on voimavara. 

Se tuo järjestyksen sinne, missä järjestystä ei ole.

Sitä paitsi: mikä ei ole raskas prosessi?

Toimittaja ja kansanedustaja käyvät videolla leikkiä siitä, kuinka kommentaarinjanoinen, tympeä journalistinen pistohyökkäys tukahdutetaan. Leikki on pidättyväistä, mutta osoittaa purkautumisen merkkejä, kun kansanedustaja tajuaa tarjoavansa eri suunnilta yrittäviin kysymyksiin jatkuvasti samaa vastausta – suostumatta silti hillitsemään toistoaan.

Jos videoitu sananvaihto litteroitaisiin, tulos ei kenties olisikaan poliittisen kevytjournalismin kissa-rotta-peliä, vaan jotakin mikä täysin neuvottomana haukkoo järjestystä, punoo lankoja, jotka ovat jo auttamattoman sekaisin. Pseudodementiaa…?

Löysin haastatteluvideon vuosien tauon jälkeen. Olen tarkastellut sitä toistuvasti, havainnut tallenteen synnyttävän kylkiäisämpärikaupalla ihmiseen ja puheeseen luottavaa huojennusta.

Onko tässä vielä kummoinen syy pitää videosta keskimäärin enemmän kuin mistään internetissä? Ehkä ei. Pakkomielteistä myöhäismodernia pyörreproosaa silmäilleelle manööveri on joka tapauksessa läpeensä perus-: näin jankataan toisen liekki sammuksiin.

Mutta en pääse videosta eteenpäin. Jokin siinä ottaa siipensä alle. Tämä fantasia, että näinkin palkolliset voisivat puhua, leikkiä sanoilla ja toistolla syyttämättäjättämispäätöksenkin jälkeen, jos unohtaisivat vaatimukset, antaisivat olla, puhuisivat silleen?

Tämä on mahdollista?

Miten tämä liittyy Dementiamediaan?

Moni tunnistaa tunteen: on raskasta, kun siitä mitä ottaa ei saa kiinni. Seuraa kulttuuria, seuraa sivusta, aloittaa listoja, muistiinpanovihkoja, päiväkirjoja, luonnehdintoja, mutta ei saa kiinni. Hiljenee, pohtii yksityisyydessään, onko tapahtumassa jotakin. Häpeää ja yrittää liikaa, ei muista yrittäneensä. Keinuu kantapäiltä päkiöille, huojuu näkymätöntä kohti, sanoo samat asiat uudestaan ja uudestaan, luottaa taiteisiin, jotka monet ovat jo unohtaneet.

Raskas prosessi.

Näin ”rakkaudesta lajiin” mätänevä ähisee sopessaan, katsoo itseään katsomossa, muistaa vuosia sitten aloitettuja käyttäjäprofiileja, muistaa järjestyksiä muistamatta järjestämisen perusteita, pyyhkii silmiään, näkee liiankin hyvin tutut puitteet, unohtaa ja aloittaa alusta, kuluttaa keskinkertaista, uutta, vanhaa, unohdettua, campia, omaa, jöötiä, laatua suoratoiston myllystä. Tuulettaa tyytyväisenä tallenteen päätyttyä, kun on varma, että jotakin on tullut valmiiksi, kun koki juuri tämän. Katselulista täältä Tangeriin, lukulista sieltä Kuusamoon, kaiken sohlauksen keskellä mieli selvittää, mikä tässä kaikessa voisi olla unohtumatonta, edes tänään?

Ja siinä kaikki.

Nimi on Dementiamedia, koska kirjallisuus on dementti media. Se on sitä metodina (miksi kirjoittaa ylös, jollei vasten pelkoa että unohtuu se, mikä ylös kirjoitetaan?) ja se on sitä kulttuurisen asemansa takia. Emme elä lukemisen kukoistusta. Dyslektisistä monimiljonääreistä ja yritysmenestyjistä muistutellaan. Viimeisestä ei-kirjoittavasta lukijasta taistellaan.

Tekstien metodina yrittää olla impressio, ei monomania. En käsittele jokaista lukemaani tai näkemääni vaan ripustelen ehdotuksia vähän siitä sun tästä, mikä muuten unohtuisi, vaikka ei ansaitsisi.

Pseudodementiaa pidetään lääketieteellisesti epäilyttävänä, erotusdiagnostisena käsitteenä, vaikka sen oireet voivat viitata todelliseenkin muistisairauteen. Käsitteen käyttö on harventumassa dementiatietämyksen kasvaessa, mikä tarkoittaa, että jäljelle jää käyttö rönsynä, assosiaationa, kielen työkaluna, kuten tässä.

Tarkoituksena ei ole vähätellä muistisairauksia tai niitä tunteita, joita sairaudet sairastuneelle ja tämän läheisille aiheuttavat.

Kaikki tärkeä aloitetaan liian myöhään, jos silloinkaan.

Mukavaa, että löysit.

In abhorrence dementia.