14.1.2020

Sanoin etten ryhtyisi monomaniaan, mutta huijasin. Dementiamedian ensimmäinen varsinainen merkintä koskee paljon miettimääni aihetta. Siitähän yleensä kannattaa aloittaa, minkä asiakseen tuntee.

Puhun sijoittamisen estetiikasta.

Muun muassa New Yorkeriin ja Guardianiin kirjoittanut kriitikko ja kirjailija James Wood esittelee fragmenttikirjassaan How Fiction Works (2008) erinäisiä kerrontateknisiä strategioita, joissa moderni romaani on puhdasta Flaubertia. Yli kolmekymmentä vuotta kirjojen parissa ammatikseen tahkonnut Wood listaa tällaisiksi menetelmiksi muun muassa flanöörin saappaat jalkaansa kiskovan visuaalisen havainnoinnin, kyvyn vetäytyä ylenmääräisestä kommentoinnista, moraalisen halun paljastaa rumiakin totuuksia ja tähän liittyvän kertojan jumalankaltaisen, ”persoonattoman” epäsentimaalisuuden.

Yksikään Woodin mainitsemista piirteistä ei silti tunnu yhtä kirpeältä tuikkaukselta oman aikamme romaanitaiteen palkeisiin kuin puhe yksityiskohdista. Aivan erityisesti dynaamisista ja tavanomaisista yksityiskohdista. Siitä, kuinka laskelmoidusti näitä yksityiskohtien lajeja kirjallisuudessa(kin) fuusioidaan samaan kokonaisuuteen. Itse nimitän tällaista detaljien parissa puuhastelua sijoittelun estetiikaksi. 

Puhuu ilmiöstä sitten sekoittamisen, sijoittelun tai vaikka ripottelun nimissä, menettely käy ilmi siinä, kuinka kaunokirjallisessa kuvailu-havainnoinnissa esiin työntyy kuin ihmeen kaupalla juuri sopivassa suhteessa yllättäviä ja arkisia havaintoja, tarinaa motivoivia ja motivoimattomia havaintoja, toiminnallisia ja toimettomia havaintoja. ”Onko tekstissäsi tarpeeksi detaljeja?” kysyisi baskeriaan suoristava Veijo Meri, mutta menetelmä on ominainen monenlaiselle järjestämiselle proosan ihmeen nimissä.

Miksi tällainen ihme haiskahtaa?

Yksi syy on, että ns. laadukkaassa lukuproosassa sijoittelun estetiikan rinnalla kulkee maaninen tarve piilottaa verbaalinen deko satunnaisuuden loimeen. Piilotustyöhön tarvitaan arkisia, typeriä, hassuja, absurdeja, ohi meneviä yksityiskohtia juuri oikeassa suhteessa. Huolellisesti luodulla satunnaisuudella saavutetaan jokin elämänmakuisuus. Kirjailija tekee työtä saadakseen elämänmaulleen vivahteikkaan tasapainon… Miten hän pääsee siihen, että eri funktioita toteuttavia yksityiskohtia ja havaintoja on juuri sopiva määrä?

Itsekin romaanimuotoa kokeillut Wood tarkastelee tekniikkaa ensin Flaubertin, sitten Christopher ”I Am the Camera” Isherwoodin kautta. Kriitikko toteaa, että 1930-luvun lopulla Goodbye to Berlin -romaanissa Isherwood ajaa Flaubertiakin räikeämmin sattumanvaraisuuden illuusiota. Temppu tapahtuu järjestämällä ja tehostamalla yksityiskohtia. Yllättävistä yksityiskohdista hiotaan yhä absurdimpia, juonta kommentoivista yksityiskohdista yhä painavampia; pyritään yhä tarkempaan ja osuvampaan sijoitteluun. Ongelma saattaa kärjistyä niin sanotuissa listausvirkkeissä (joita Wood harrastaa itsekin, kuten Flaubert-luettelosta huomataan), mutta näkyy myös siellä, missä ajankuvausta hidastetaan entisestään, pilkotaan toimintaa yhä minimaalisempiin osiin, keskitytään arkistakin arkisempaan havaintoon… Mutta ei liikaa, jotta tekniikka ei paljastu.

Mitä lähemmäs taideproosan nykypäivää tullaan, sitä hysteerisempää ja monimutkaisempaa sijoittelu on. Sitä hitaampaa havainnointi ja kuvaus, sitä ankarampaa piilotustyö. Suomestakin löytyy monia käytännön esimerkkejä kiitetystä novellistiikasta, hyperrealistisesta pyörreproosasta ja ihan arkisista kirjailijablogeista. Wood ei pidä menetelmää erityisen ilmaisuvoimaisena tai hedelmällisenä. ”This is exactly the formalization you would expect of a literary style, once radical seventy years ago, that is now decomposing a bit into a familiar way of ordering reality on the page—a set of handy rules, in effect”, hän kirjoittaa.

Useimmille taiteen parissa maatuneista on ilmiselvää, että yleisön sofistikoitunut silmä yksityiskohdille on kehittynyt äärimmäisyyksiin. Tämä tekee detaljeilla pelaamisesta esittävässä taiteessa jos ei mahdotonta (ei tietenkään mahdotonta) niin jatkuvasti vaikeampaa. Kaikkialla puhutaan ”paljastavan yksityiskohdan” ja ”konkretian” tärkeydestä. Sattumanvaraisen nykyelämän intensiivistä kuvaa tavoitellaan vuosisatoja vanhalla, laskelmoidulla tekniikalla. 

Johonkin pitäisi päästä, mutta minne?

Tartun sijoittelun estetiikkaan varmasti vielä uudestaankin tässä kirjoituskorpuksessa, mutta tällä kertaa käytän taiteellista ripottelua sisäänmenoreikänä David Foster Wallacen Infinite Jestin tarkasteluun.

Infinite Jest on paitsi yksi viime vuosikymmenten keskeisistä taideromaaneista, myös paraatiesimerkki monella tasolla tapahtuvasta yksityiskohtien ylikuumenemisesta ja sijoittelun estetiikasta, jota ei ole toteutettu niin, etteikö saumoihin jäisi tärkeitä langanpäitä. Blogin dementiakehyksessä tuntuu, että muistan Infinite Jestin ennen kaikkea tämän kommervenkin, sijoittelun ja ryhmittelyn rytmin, kautta. Tosin huomattavammin hatarammin kuin tässä on esitetty.

Senkin takia kirjoitan, että en alkaisi lukea kirjaa uudestaan, kun Sanavalinnan ja Siltalan mesenoima, varmastikin kaikin puolin asiallinen käännös pääsee myöhemmin tänä vuonna painokoneista.

MIKÄ INFINITE JESTISSÄ TUNTUU SIJOITTELULTA, MIKÄ EI?

Infinite Jest on pohjapiirrokseltaan kiintoisa, keskimääräistä kaikensyönyttä amerikkalaista sukupolvieeposta mittavampi menestysromaani. Se on teos, jossa pitkät tarinalinjat katkotaan matonkudetyyliin muutaman sivun mittaisiksi lukupaloiksi. Katkelmallisuuden takana piilee jonkinlainen hierarkia: on pyöreällä symbolilla merkittyjä lukuja, joiden alla esiintyy päivämäärien mukaan otsikoituja osioita (jotka toimivat suunnilleen kohtausten tavoin), ja näiden alla alaotsikottomia häntiä, jotka saattavat suorittaa selittämättömän, joskus vain muutaman virkkeen mittaisen hypyn toiseen tarinapaikkaan tai -aikaan.

Nykyaikaiselle lukuromaanille oleellista on hämärtää järjestettyä luonnettaan niin, että jonkinlainen elämän ja virtauksen illuusio säilyy. Tavoitteena on, että syöttötuolissa istuva lukija ei koukuttuessaan täysin ymmärrä syöttämisensä koreografiaa, jossa kontrastit, jatkumot, nopeutukset, hidastukset ym. ovat hautomossa pitkään virinnyttä tavaraa. (On toki niitäkin, jotka nimenomaan nauttivat nähdyksi tehdystä manipuloinnin kokemuksesta. Manipuloinnin kiihdyttäminen on yksi sijoittamisen estetiikan myöhäismoderneista suunnista, mutta se on eri kirjoituksen aihe.)

Infinite Jest poikkeaa sijoittelussaan lukuromaanista. Sen moninkertaiset alut ja pitkään toisiaan hakevat tarinalinjat takaavat, että virtaus ei synny yhteen paikkaan. Sopiviksi paloiksi katkotut luvut ovat helppokulkuisia, mutta yhdessä muistuttavat jatkuvasti siitä, että homma on järjestetty jonkin diabolisen, illuusion särkevän suunnitelman varaan. Sanomattakin on selvää, että tällaisen rakenteen ylläpitäminen vaatii tekijältä valtaisaa muisti- ja koordinointikapasiteettia. Infinite Jest onkin tässä suhteessa sijoittelun estetiikan hirmunäytös. Jos lukuromaanissa lukijan on tärkeää olla tunnistamatta, mitä hänelle syötetään ja missä järjestyksessä, oleellista on myös olla ajattelematta mitä ei syötetä, missä ja millaisia ovat kirjailijan ja editorin monisyisten leikkaustoimintojen valmiista teoksesta pudottamat pätkät. Infinite Jestin alaviitejärjestelmä omine jatkoalaviitteineen flirttailee tällä elliptisyydellä hieman samaan tapaan kuin tämän vuosituhannen taidekirjallisuudessa tavalliseksi tullut tekniikka yliviivata sanoja poistamatta niitä kirjoituksesta. Toisinaan tuntuu kuin editorin leipätekstistä henkselöimät osiot olisi Infinite Jestissä siirretty suoraan alaviitejärjestelmään, välillä siltä että editorin sparraavat kysymykset olisi siirretty dialogiin. Tämä antaa kirjalle paitsi stereotaktista, myös tiettyä prosessikuvauksen luonnetta.

Alaviitteet ovat tietenkin silkkaa sijoittamista: tekijän tehtävänä on löytää jokaiselle viitteelle leipätekstistä tarkka, konkreettisesti merkitty paikkansa. Infinite Jestissä alaviitteitä on hieman alle neljäsataa; tällaisen viitenipun sijoittamisessa leipätekstiin ei ole yksinkertainen temppu, ja asiaan kuuluu että viitteiden käyttö ja sisältö teoksessa aaltoilee. Tietyn teeman ja tyylin alaviitteet kimputtuvat. Välillä tarkennetaan pelkkiä lääkeaineiden sisältöjä, välillä edetään sivutolkulla ilman ensimmäistäkään alaviitettä.

Alaviitejärjestelmä on osa kirjan tarkkaavaisuustoimintojen haastamisen tematiikkaa, mutta samalla tuntuu, ettei se sittenkään kokeellisesti riko kirjan ajallista rakennetta tai lukijan oletettua alttiutta tulla syötetyksi. Päinvastoin, viitteet haastattelu-, ainekirjoitus- ja kuulustelutietoineen oleellisesti täydentävät ja kuljettavat kerrontaa, kunhan tottuu ikään kuin käyttämään kahta kirjaa kerralla. 

Vaikka kaikenlaista värinää on, Infinite Jestin rakenne ei muiltakaan osin tunnu lukukelvottoman hankalalta. Valtaosa tapahtumista esitetään kalendaarisessa järjestyksessä keväästä myöhäissyksyyn Y.D.A.U. (Year of the Depend Adult Undergarment, teoksen esittämässä kalenterissa 2009). Ajan suurimmat epäselvyydet syntyvät leipätekstin osista, joiden tapahtuma-aikaa ei suoraan nimetä. Lisäksi juonen mahdollisesti myöhäisin Year of Glad -osa sijoittuu kirjan alkuun, mikä antaa teokselle pintapuolisesti kehämäisen rakenteen.

Sijoittamisen estetiikan kannalta oleellinen on kirjan tarinallinen hierarkia. Koska Infinite Jest on taideromaani, sijoittelun estetiikka teoksessa ei tunnu tähtäävän juonen eheyteen. Kirja on lopulta ennen muuta muutamasta päätarinasta ja lukemattomista novellinpoikasista, sisäkertomuksista, vinjeteistä ja törröttävistä bagatelleista tolpilleen riipaistu mylläkkä. Kun nidettä lehteilee suurimman osan sisällöstä unohdettuaan, moni karusellin lyhyempi tarina, henkilöhahmokin, tuntuu päätarinalinjojen kannalta motivoimattomalta. Harmittaako tämä? Ajatteleeko lukija, että kirjasta olisi päässyt nopeamminkin, jos nämä olisi siivottu? Vai ollaanko sellaisen tuntuman ääressä, että laajan kokonaisuuden jokaista kertomuksellista nykeröä ei ole haluttu helliä täyteen lukuromaanilliseen optimiin, vaikka kaikkea muuta vipstaakia onkin antaumuksella hellitty?

Tyrskeimmillään moniaineksiset, äkkiväärät taipaleet herättävät kysymään, voisiko Infinite Jestin kaltaista fiktiota tuottaa litteroimalla ja uudelleenjärjestämällä television kanavasurffauksen kuva- ja ohjelmavirtaa. Voisiko näin syntyä 90-luvun kvintessentiaalinen sukupolviromaani, eräänlainen aikansa televisiotodellisuuden performanssi, todellinen E Unibus Pluram?

En tiedä onko kysymystä kysytty, enkä etsi vastausta. Kenties liikuttavin näyte alaviitteiden lähelle lakipistettään kasvatetusta merkityssisällöstä työntyy esiin alaviitteessä 24 (s. 985). Kyseessä on festivaalikatalogimainen 8,5 sivun listaus kirjan päähenkilön isän, mikroaaltouunilla itsensä hengiltä ottaneen James O. Incandenzan filmografiasta: titteleistä, tekijänimistä, ilmestymisvuosista, näyttelijöistä, tekniikasta, sisällöstä, saatavuudesta. Filmografiaa kutsutaan puolialkemistisesti tai selfhelpillisesti kirjassa myös the Workiksi. Suurin osa tästä alaviitteestä on täysin sisäänpäin käpertynyttä tekijähupia ja juuri sellaisena verratonta matskua.

Sijoittamisen estetiikka koskee Infinite Jestin lukurakenteen lisäksi kappale- ja lausetason asioita, Woodin Flaubert/Isherwood-katsannossa ehkä ennen kaikkea juuri näitä. Wallacen tunnettu tapa häivyttää kappalejaon ja asiasta toiseen siirtymisen sisäisiä vaikeuksia konjunktioiden rimpsuilla liittyy tähän. Ajatus on, että sauma katoaa, kun saumakohtaan töpötetään jokin variaatio ”and but then so”. Sidesanoista saostettu huttu ohjaa lukijan huomion pois varsinaisesta asiasta, joskus vaikeastikin ohitettavasti juovasta eri aihealueiden tai lauserakenteiden välillä. Toistuessaan tämä tyylipiirre muuttuu tietysti hirtehiseksi, mikä entisestään kohostaa konjunktiorakennetta sauman sijasta.

Teknisesti spektrin toisessa ääripäässä huhuilee lauseen katkaiseminen dialogissa sanan keskeltä, mikä maneeriksi muuttuessaan on varsin elämänvastaista myrkkyä.

TENNIS, TAIDE, TRAUMAT

Tekstimäärän huomioiden Infinite Jestin pääaihiot eli tennis, perhe-elämä, elokuvat, päihderiippuvuus ja politiikka saadaan teematasolla risteämään ja kaiuttumaan osaavasti. Eniten lukukokemukseen säteilevää anekdoottimaista satunnaisuutta on tavassa, jolla kirjassa kuvataan parin korttelin päässä tennisakatemiasta ja tien toisella puolella pääperheen Incandenzojen talosta sijaitsevaa päihdeparantolaa. Kirja tulvehtii päihdeparantolan asiakkaiden poikkeuksellisen onnettomia lapsuudenkuvauksia, vanhempien ja näiden jälkeläisten graafisia kuolemia, mihin liittyvästä psychobabblesta teosta varhakseltaan kritisoitiinkin.

Traumatarinoiden runsaus terapiarinkien kokemuspuheenvuoroissa ja lapsuuteen suuntautuvissa takaumissa saattaa avata tärkeästi, kuinka moneen suuntaan traumaattisista kokemuksista haaroittuu polkuja. Lasisten lapsuuksien kavalkadi kirjassa tuntuu kuitenkin monesti ennen kaikkea osoittelevalta ja epädynaamiselta, hädin tuskin terapeuttiselta manööveriltä. En tiedä, voiko kertomukselle vastasyntyneestä, jonka pää on kannettomassa muovilaatikossa suoda missään yhteydessä muuta funktiota kuin manipulaatio, vaikka kertoja kuinka empisi kertomuksen keskellä ironisesti (”(shuddering)”). Eri tavalla vihlaisee, kun eräänä parhaista tavoista ”poistaa itsensä kartalta” mainitaan ”quietly sucking off the exhaust pipe of your repossessable car in the bank-owned garage of your familyless home”.)

Jos tällainen mielenterveyden heilahduksilla repostelu tuntuu nykyään erityisen 90-lukulaiselta, kirjassa on toki paljon muutakin aikansa kuvaa. Lääketeollisuuden termistön ja huumausaineiden ensyklopedinen esittely on sitä. Nigger-sanan viljely on sitä. Tatuointitekstien mehustelu on sitä. ”Raju” kissantappo-nonsense on sitä. Naisiin viittaaminen heikompana sukupuolena alaviitteessä on sitä. Jollain tavalla jopa fuck-sanan korvaaminen X-kirjaimella on sitä. Naistennispelaajien näkymättömyys on sitä. Step-aerobic on sitä. Hitler on sitä. Kuvitteellisten hard rock -bändien grunge/alternative-henkiset nimet ovat sitä. Rush Limbaughin salamurha on sitä. Tennisruokalan hiilaripalvonta on sitä. Se että internetin osa on pieni on sitä. Se että PET- ja MRI-kuvantaminen esitetään edistyksellisessä valossa on sitä. Tulevaisuudenennustuksia ei jaella erityisen anteliaalla kädellä, vaikka Vapaudenpatsas kantaa soihtukädessään vuosittain vaihtuvaa kaupallista tuotetta.

Sijoittelun estetiikan kenties parasta tulosta Infinite Jestissä tekee useiden alkujen rakenne ja se kuinka hahmoihin mennään keskeltä sisään. Kirja noudattaa itsepäisesti kertomisen järjestystä, jossa henkilöitä seurataan pitkiäkin pätkiä ennen kuin heidät varsinaisesti esitellään. Tästä seuraa hassu vaikutelma, että sitten kun esittely myöhemmin tapahtuu, usein paljonkin myöhemmin ja monessa erässä, esittelyssä käytetty varsin perinteinen kuvaustapa ei enää tunnu konventionaaliselta. Menettely vaikuttaa sijoittelun estetiikan erityispiirteeltä, jollaista en muista lukijana kokeneeni tässä mittakaavassa ja tällä efektillä ennen tätä kirjaa. Joka tapauksessa on niin, että kun hahmojen fyysisten ja henkisten piirteiden kuvaus ja muu perinteinen pohjustus ja motivointi tehdään reilusti hahmojen kuvaan astumisen jälkeen, ilmiselvät ja kliseiset luonnehdinnat ja selvitykset eivät tunnu enää samalla tavalla kuluneilta.

Jollakin tavalla tähän analogisella tasolla liittyy kirjassa manerisoituva persoona- ja muiden pronominien tarkentamisen tapa silloin kun on kyse esimerkiksi kahdesta samaa sukupuolta olevasta henkilöstä, joista molemmista puhutaan he/she-muodossa. Todella usein seuraavassa lauseessa tai virkkeessä törmätään tarkennukseen, joka on tarpeeton, humoristinenkin. Tapa (siis myöhempi tarkennus) on kirjassa niin läsnäoleva, että lopulta maneeri alkaa tuntua humoristisen sijaan sellaiselta, että en vain ymmärrä sen tarkoitusta – ellei tarkoitu liity itse yliselittelyn muotokieleen.

Kaikenlainen ristiinsijoittelu tukee laajalti Infinite Jestin ydinsanomaa addiktioiden monipaikkaisuudesta. Esimerkiksi tenniksen ja taiteen moottorit ja mekanismit ovat teoksen todellisuudessa monin paikoin yhtenevät. Se mikä motivoi ja opastaa nuoria tenniksen huipulle pätee taiteeseenkin. Tenniksen ATP-kiertuetta kutsutaan The Showksi aivan kuin kyse olisi viihdeohjelmasta ja juniorit olisivat valmistautumassa viihdyttäjän uraan. (Mitä he toisella tavalla, verbaliikkansa kautta, tietysti ovatkin.) Koko ajan taistellaan sitä vastaan, ettei peli muuttuisi viihteeksi ja henkilökultiksi, eikä yleisön huomio harrastuksen määrittäväksi osaksi.

Lääkkeeksi tarjotaan työskentelyä itsehallinnan, solipsismin ja älyn parissa. Tennis nähdään shakin ja nyrkkeilyn yhdistelmänä, jossa parhaiten menestyy se, joka löytää fyysisen ylivertaisuutensa pariksi tiedottoman tekemisen. Hyvä tennis vaatii poikkeuksellista rohkeutta ja valmiutta tuhoutua, mikä saattaa kuulostaa (mies)taidepuheelta, mutta toteutuu tietenkin urheilussa usein karulla tavalla, vaikka asiasta ei paljon puhutakaan. Pärjätäkseen tenniksessä tenniksestä on välitettävä todella paljon ja samalla ei lainkaan. Kirjan nasevimpiin osuuksiin kuuluu motivaatiosivusto 172-176, joka sisältää litteraation 18-vuotiaan päähenkilön Halin ja tämän vammautuneen isoveljen Marion vuoden 2007 lyhytelokuvasta ”Tennis and the Feral Prodigy”. Osio on käskylauseineen kuin kädestä pitäen kuljettava opas periksiantamattomuuteen, omanarvontunteeseen, lahjakkuuteen ja siihen, mitä motivaatio tarkoittaa millä tahansa elämänuralla, joka tähtää ”huipulle”.

Päähenkilö Halin urakatseessa on muutenkin paljon sellaista, minkä voi tulkita takaisin kirjakartalle yrittävän tekijän purkautumiseksi kirjallisesta urastaan: tehdyn uhrauksen suuruus, siitä palkaksi saatu väsyminen, yksinäisyys, tunne että menestyksestäkin seuraa ainoastaan lisää kärsimystä, luovuttajatyyppien erittely, toiston analysointi… Tässäkin lajissa aina jostakin tyhjästä tulee uusi peloton nuorukainen, joka laittaa aikuisten maailman sekaisin ymmärtämättä oikein itsekään, miten sen tekee, kuten Wallacelle kävi Broom of the Systeminsä kanssa.

ADDIKTIO JA POIS ANTAMISEN ANTAMINEN POIS

Taiteellisten ratkaisujen merkitysjärjestystä tuntuu kirjan sisällä kommentoivan eniten Halin ja Marion isän James O. Incandenzan elokuvatuotanto. Sekin jakaa tendenssejä Wallacen kirjailijanuran ydinkysymysten kanssa. Incandenzan elokuvat ovat juonettomia, teknisiä, dramaturgisesti tyhjiä, sormiharjoituksenomaisia, kerronnallisesti motivoimattomia. Vaikka jälki on kokeellista, avantgardististakin, Incandenza viehättyy kaupallisista kerrontatavoista ja sovittaa kummallisia ideoitaan näiden kehyksiin mm. meta-westernin ja kostoväkivallan muodossa. Ohjaajaisää verrataan satiristeihin ja parodisteihin, jolla ei ole teoksissaan varsinaista viestiä, ei mitään omaa. Incandenzan loppu-uralla tendenssi kääntyy nurin, suoranaiseksi intohimoksi tehdä jotain suurelle yleisölle, epätoivoiseksi kurottautumiseksi viihdyttämisen ja tunteellisen elokuvan muotoihin. 

Onko Hamlet suuren yleisön ”kaupallinen” kehys, jota Infinite Jest hyödyntää eniten, vai Karamazovin veljekset? Keskeistä lienee, että addiktio on haamu siinä missä Don Gatelylle sairaalassa ilmestyvä James Incandenzan kuninkaallinen haamukin.

Addiktiosta puhutaan paitsi kirjan loputtomissa parantolajaksoissa, myös kolmannessa päätarinalinjassa, poliittisessa väännössä Québecin itsenäistymishenkisten separatistien ja Ottawan pohjoisamerikkalaisen O.N.A.N.-liittouman välillä. Tarinalinja konkretisoidaan kanadanranskalaisen pyörätuoliterroristi Rémy Marathen ja ristiinpukeutuneen Hugh/Helen Steeplyn vapunaikaisissa keskusteluissa, joista muodostuu väylä kanavoida Incandenzan elokuviakin korkealentoisemmin siitä, mitä on amerikkalaisuuden ja vapaan tahdon suhde viihteeseen, jossa ironia on aina synninpäästö ja vapaus piilotetusti eräänlaista vastuunpakoa, freedom-from eikä freedom-to.

Kirjan superteesi tuntuisi olevan, että viihde siinä missä tennis ja päihteetkin on tapa antaa itsensä pois. Addiktio on sen hyväksymistä, että antaa itsensä pois. Haamu on jo antanut itsensä pois. Ennustettava ja kirjassakin mainittu vastaheilahdus on kasvava tarve todistaa suuria asioita oikeassa elämässä, mistä ei ole pitkä matka 2000-luvun viihteen voittajiin, realityyn, dokumenttielokuvaan ja autofiktioon.

Samanlainen todellisuuden todentamisen funktio tuntuu Halin veljelle Mariolle olevan Madame Psychosisin radio-ohjelmilla. Madame Psychosis on muutenkin kiintoisa hahmo kirjan eri tarinalinjoja niputtavana toimijana. Eräänlaista pseudolääketieteellistä Carcass-murretta radio-ohjelmissaan tykittävä, kasvoiltaan tuhoutunut Psychosis on tehnyt elokuvia James Incandenzan kanssa, riiustellut tämän vanhinta poikaa Orinia ja joutunut voimakkaisiin päihdeongelmiin, jotka ovat vieneet hänet Ennet Housen parantolaan. Onko hahmon keskeistä asemaa ymmärrettävä niin, että psykoosi on yksi lopputuote, kun tennikseen tai taiteeseen suhtautuu addiktin vaihtoehdottomuudella?

Tajunnallisen reflektion ja toiminnan ristikkäiskuvaus on kirjassa harvoin yhtä pahasti hakusessa kuin Psychosisin siivoillessa ja muistellessa yhteisiä vaiheitaan Incandenzojen kanssa. Onko tässä jätetty jotakin tietoisesti kesken, kun muistelun kohteenakin on amerikkalaisen viihde-epiikan perusmyytti, kiitospäivän illallinen? Vaikka Psychosis on suhteellisen valmis hahmo, kömpelön rytmityksen takia lukukokemus on tässä kohtauksessa kuminen. Huomio kiinnittyy siihen, kuinka kirja venyttää informaation annostelunsa häpeämättömästi tällaisenkin ur-konvention muotoon.

Kerronnallisesti mielenkiintoinen tilanne on sekin, jossa ulkopuolinen kaikkitietävä kertoja käyttää semitoimituksellista ilmausta ”Has anybody mentioned?” puhuessaan Don Gatelyn jättimäisestä päästä, aivan kuin Infinite Jestiä olisi ollut kasaamassa kokonainen avustajakunnallinen kirjailijoita. En muista lukeneeni Wallacea tästä syytetyn, vaikka kirjan lyhyttä syntyvaihetta, noin kolme vuotta, onkin usein ihmetelty (perustunee lyhytproosajäämistön huolelliseen ruoppaamiseen).

Geopoliittisen kuvion lisäksi Marathen ja Steeplyn keskusteluista muovautuu kiinnostava infoapparaatti koskien James Incandenzan viimeisen Infinite Jest -videon merkitystä yhteiskunnallisena lyömäaseena ja viihteen megatappokoneena. Näiden keskusteluiden peruina Infinite Jest V:n master-kopion etsiminen ei tunnu enää vain lukukokemuksen mahdollistavalta tavoitteelta, ”MacGuffinilta”, vaan jonkinlaiselta addiktion graalilta, poisantamisen viimeiseltä aateloinnilta, jonka toimittaa Incandenzan elokuvissa Madame Psychosisin kuviksi muutettu kuolonkosmologia.

Jokseenkin ironista on, että isä on haudattu master-kappaleen kanssa alueelle, joka on vallitsevassa poliittisessa tilanteessa nollattu ja tyhjennetty. Addiktion finaalinen tuote on toisin sanoen annettu pois paikkaan, joka on eräällä tavalla sekin annettu pois, seudulle jonka elämää kukaan ei enää tarkkaan tunne.

YLIKIRJOITTAMISEN YLI

Vaikka tämä luenta ei enää olisi kovin luettava, haluan vielä katsoa agitoimaani sijoittamisen estetiikkaa Infinite Jestin kielen kehyksessä. (Ja muistuttaa, että tämä ei ole minkäänlainen akateeminen esitys.)

Infinite Jest on pakkomielteinen esitys sanoista ja ilmauksista, niiden metsästämisestä. Yksi tapa varautua yleisesti tunnustettuun näkemykseen kirjan kielellisestä supertaituruudesta on ympyröidä tekstistä kaikki mikä tuntuu ilmaisullisesti hyvältä. Kun nyt selailen teosta, jolle olen näin tehnyt, tuntuu hyvältä, että lukukokemuksen unohduttua iso osa tekstiin ympyröidyistä sadoista ilmauksista herättää vain mietoja väristyksiä. Mitä tämä tarkoittaa? 

Ehkä ennen kaikkea sitä, että ilmausten on sittenkin täytynyt tuntua joltakin nimenomaan suhteessa tarinaan, hahmoihin ja kuljetukseen. Hankalaksikin käyvän kielen suhde tarinan maailmaan on kiinteä (eikä esim. merkki kirjailijan puhtaan verbaalisesta show-offista). Lopulta se saattaa myös olla merkki teoksen kielellisen sijoittelun onnistumisesta.

Kirjassa kohosteiseksi nousevat kielen moniaineksisuus ja tarkkuus, mutta myös jo aiemmin mainittu kiihdyttelevä vertauskuvallisuus, sattumiksi tarkoitetut yllätykset ja suorat pistot, jotka tuottavat ja eivät tuota click-efektejä, pieniä samanmielisiä poksahduksia lukukokemuksen äärellä. 

On selvää, että addiktiot ja päihteet ovat oivallinen tapa hysterisoida ja kiihdyttää havaintokieltä, tuoda tekstinsyöttöön kierroksia, huumoria, syvyyttä ja kamaluutta. Mutta metaforat ja kuvat voivat osoittaa teoksessa muutenkin melkein minne tahansa – vieraannuttavan teknisesti ja samalla huikeasti voidaan kuvata vaikka college-radiota lähettävän rakennuksen kattoa ilman että tällä olisi mitään merkitystä tarinan kannalta. Kielen omintakeisuus ei vaadi siivilöimistä henkilöhahmon muunnellun tajunnan läpi.

”Liiallisuuteensa” nähden kirja tuntuu kielellisesti hämmentävän ehyeltä. Lyöntivirheitä ja tarkoituksettomia kieliopillisia erheitä on mahdollisesti yksinumeroinen määrä. Wallace ”puristaa kynää” työläiden kuvaustensa kanssa hämmentävän harvoin, ei sorru yksinkertaistuksiin, ylivääntämiseen. Kuvaukset ovat övereitä, toki, mutta harvoin niissä on sellaista Shakespearea kirjoittavien apinoiden naamalle kolminkertaisesti kusevaa overkilliä, joka antaisi kirjalle aidosti näsäviisaan ja miellyttämispakkoisen lisävärin. 

Teini-ikäiset urheilijapojat ovat kirjassa toki sietämättömän puheliaita ja nokkelia, aina halukkaita muotoilemaan kaiken vielä vitsikkäämmin, puhumaan yli, ohi ja rinnakkain omia monologejaan, mutta eikö näin ole aina? Toisaalta jo yliselityksen rekistereitä on Infinite Jestissä niin monia, että ne tukevat toisiaan, esimerkkinä Rémy Marathen robotoidun Ennet House -huomioinnin rekisteri, joka lukee yksinkertaiset ja arkiset sosiaaliset eleet, naurut ja seläntaputtelut, aivan liian yksityiskohtaisesti ja erottelukykyisesti, mikä sekä vieraannuttaa että hauskuuttaa. 

Mielenkiintoinen on myös kirjan tapa satirisoida vieraita kieliä ja kansallisuuksia stereotyyppien kautta. Tennisvalmentaja Gerhardt Schtittin eksistentiaalisfilosofinen käsitesaksa on kuin joltain kylmän rikkinäiseltä Heideggerin-Herzogin-akselilta. Sama pätee sierain kerrallaan niistävään Rémy Maratheen ja tämän käännöskone-englantiin, ja edelleen perusjenkkien kuvaamiseen vapaudenkaipuunsa ja viihdepakkomielteensä kautta. Jotain pakotettua tässä on, vai onko? En osaa päättää, ovatko painotukset tarpeellisia osoituksia kirjan teemoista vaiko proosallisen luksusauton keskellä pääkatua kiinni lyövä moottori.

James Wood on puhunut siitä, kuinka Wallace kirjoittaa hahmojensa äänten yli. Woodin luennassa Wallace ei anna tyyppiensä olla verbaalisesti niin kyvyttömiä kuin kunnollinen hahmoon asettuminen edellyttäisi. Woodille tässä on jokin updikemainen ongelma, mutta ongelma voi piillä ylikirjoituksen johdannaisessakin: siinä että Wallacen tyyli tekee likimain jokaisen henkilöhahmon (pl. James Incandenzan isä ja jotkin pikkurötöstelijät) äänestä rehevällä tavalla toisensa kopion. Keskenään viihtyvien tennisjuniorien tapauksessa tämä on perusteltua. Don Gatelyn, Randy ”free lance script writer” Lenzin ja muiden aivonsa pariloineiden tapauksessa vähemmän. Verbaalista ylilahjakkuutta tietenkin myös ironisoidaan, eritoten Don Gatelyn ja haamun sairaalakohtauksessa, mutta se ei poista epäsuhtaa, joka Infinite Jestissä on oikeastaan ylisuhta, sen oma liian lumo.

Kiinnostava tässä suhteessa on Halin jyrkkä muutos täpärästi voitetun harjoituspelin jälkeen. Niukkaa voittoa seuraa päihdelakko ja ennen pitkää koko tenniksen mielekkyyden kyseenalaistaminen. Nopeassa tahdissa leipätekstissä kokeillaan aikamuodon kääntämistä preesensiin (Halin terapiakokous) ja päähenkilön perspektiivin vaihtamista yksikön kolmannesta persoonasta minämuotoon. Moodi ei kestä kertomuksen yhteen mahdolliseen ”loppuun” eli kirjan alkuun, vaan jo myöhemmin samana päivänä tennisgaalassa paikalla on kolmannen persoonan Hal. Miksi Hal tulee minäksi? Päihteettömyytensä ansiosta? Muuttuuko hän lääkityksen takia? Kuka viittaa Karamazovin veljeksiin gaalaluvussa? Yksikön kolmannessa persoonassa Hal on joka tapauksessa huomattavasti sarkastisempi, sanavalmiimpi ja nokkelampi kuin yksikön ensimmäisessä. Oletan että tämä on tietoinen ratkaisu, jonka kantasyytä en vain tajua tai jaksa etsiäkään.

Kun kielelliset koukut ja hahmojen idiosynkraattiset selitysmallit lopulta riisutaan, kuten Ennet Housessa 12-step-kliseillä pyritään riisumaan, jäljelle jää kasa kyllästyttäviä itsestäänselvyyksiä, jotka jokaisen täytyy parantumisprosessissa painia omiksi totuuksikseen.

Give It Away.

Keep Coming.

One Day At a Time.

Hang In.

Kirjan sijoittamisen estetiikan yli pyrkivänä viestinä tuntuu olevan, että näin täytyy tapahtua. Ehdottomasti kaiken ylinokkelan vastahankaan asettumisen on nöyrryttävä helppojen, syvien ja kokemuksellisten totuuksien edessä, mutta ei hätäisesti. Vasta vähättelyn, valehtelun ja vääntämisen jälkeen hahmot ovat valmiita totuuksiin, jotka vapauttavat heidät. Kun oikeita asioita tehdään tarpeeksi pitkään, ihminen tervehtyy ja vapautuu. 

Kirjan tuhatsivuiseen mittaan punoutuu tämän eetoksen variaatio: asioilla ei olisi tämänkään vertaa mahdollisuuksia juurtua totuuksiksi, jos ne esitettäisiin lyhyemmässä muodossa.

Käänteli teosta kuinka päin tahansa, Infinite Jestin nimi pysyy.

Mitä tämä kirja voisi olla, jos ei loputonta veistelyä? Jokaisen spleinauksen jälkeenkin on täysin mahdollista peruuttaa takaisin ironian savuverhoon: läpällä tein. Ja oikeastaan näin on hyvä. Kirjallisuus tarvitsee narrinsa, ansaitseekin.

David Foster Wallace Infinite Jest

1079 s., Back Bay Books 1996/2006

James Wood How Fiction Works

269 s., Picador 2008/2018