Kustannusosakeyhtiö Siltala julkaisi helmikuussa 2022 esikoisteokseni Mustat juuret.

Mustat juuret on kymmenen laajahkon novellin kokoelma hallitsemattomista hankkeista ja suuruuskuvissa elävistä toimijoista. Yksilöllisten äänialojen virittämissä teksteissä ajaudutaan sivuluisuun ja kamppaillaan putoamisen voimia vastaan. Olen kirjoittanut oman toimintakykynsä rajoilla käyvistä henkilöistä, jotka ryhtyvät suurisuuntaisiin suorituksiin näkemättä hankkeidensa ulkopuolelle. Vuoren ikiroutaan louhitussa holvissa kutsuvierasjoukko ihmettelee siementen kasvualtaista rönsyäviä juuria. Korvan puhjennut tärykalvo vuodattaa tuntonsa kantajalleen. Vanha tutkija isännöi nuorukaisia, jotka eivät ymmärrä, miksi isäntä haluaa puhua elämänsä rakkauksista poraustornien sijaan. Suurlähetystössä asuvan insinöörin puoliso haluaa eroon mustasta, joka valtaa kehonsa ja katseensa.

Novellit muodostavat hetkellisiä, sisäänpäin avartuvia näkymiä maailmaan, joka on samankaltainen kuin omamme, mutta ei täysin sama. Viistoa huumoria tapailevissa teksteissä pääsevät tapahtuma-alustoina esiin niin kaupallinen blogosfääri, työhaastattelupsykologia, 90-lukulainen black metal -esoteria, hääsuunnittelu kuin sukupuolittunut syväekologiakin.

Mustat juuret on pääpiirteiltään puhunnosmaisten tekstien kokoelma. Se mitä novelleissa todella tapahtuu sekoittuu henkilöhahmojen omalaatuisiin ilmaisurekistereihin. Tekstit avautuvat ääneen pohjaavina rakennelmina, joissa puhujat vyöryttävät monologejaan minäpositiosta ja kutsuvat lukijaa tarkastelemaan, millaisia hyväksymisen ja kieltämisen voimia hankkeensa herättävät. 

Kokoelman tyylilajia voisi kutsua kieliapparaatin virittämäksi absurdin huumorin, kauhun ja erikoistilannerealismin sekoitukseksi. Olen yrittänyt hahmotella teksteissä liikkumatilaa kirjoituksen, puheen ja tajunnan välimaastoissa. Kirjoittaa lyhytproosaa, joka ei olisi lyhyttä eikä löysää, kerrontaa, joka keskittyisi juonen sijasta kielen materiaalisuuteen, sen konkreettiseen muokattavuuteen. Mitä käy, kun lukija pudotetaan keskelle vierasta puhetta, jonka yksityiskohdat alkavat hiljalleen paljastaa asioita puhujasta? Sisäisistä riitasoinnuista tulee yksi paljastumisen keskeisistä keinoista. Vaikka puhuja sanoisi yhtä, me aistimme hänen tarkoittavan tai olennoivan toista. Tilanteet tulevat valotetuiksi samanaikaisesti yltä ja alta, sisältä ja ulkoa, kirjaimellinen ja metaforinen kohtaavat. 

Mustat juuret on kirja kielen aineesta, mutta myös muista aineksista. Juureksista, keitoista, villasta, öljystäkin. Se on kirja, joka hahmottaa tuhansia vuosia vanhan lämmitysjärjestelmän ja satoja vuosia vanhan lämmitysjärjestelmän kamppailun niin, että motiivit ja teemat tuodaan mahdollisimman hennosti ja osoittelematta lukijan pöytään. Teksteissä mustajuuresta valmistettu keitto maustaa eriparisia kohtaamisia ja tapahtumia, ruokkii, hellii, rauhoittaa ja lämmittää, toisaalta muuntautuu paikasta toiseen, alkaa käyttää ihmistä itsellään, ottaa tilan näyttämättä mitä otti.

Eräs kirjan metaforinen potentiaali sisältyy juurten olemukseen. Siihen, kuinka kasvi saa juurten kautta kasvupaikkaansa koskevaa tietoa. Maanalaisia reittejään pitkin juuret tuovat yhteen erilaisia pintoja, tiloja ja elollisten yhteisöjä. Ne asettavat organismit kasvupaikoilleen, mutta kurottavat myös toisaalle, voivat vallata arvaamattomankin laajoja alueita. Tiedetään, että suuriksi kasvavien puiden juuristot muodostavat merkittäviä maanalaisia hiilinieluja, mutta näistä hiilinieluista ei tiedetä toistaiseksi paljonkaan.

Kokoelman tekstit elävät omassa hämärässään, mutta välittävät tietoa ja vaikutelmia erilaisista toimintaympäristöistä, toisinaan hyvinkin mikrotasoisessa ja esoteerisessa formussa. Siinä missä juuret osoittavat kasville tai sen idulle kiinnittävän reitin alas, maan läpi, monet Mustien juurten kertojista ajautuvat syöksykierteisiin, jotka eivät onnistu maadoittamaan heitä. Kun näkyvyys omien projektien ulkopuolelle on heikko, syntyy tarve kiilata alkuun, yrittää tuhon partaallakin uudestaan.

Pinnan alla kulkee ekodystopian ja vellovan energiajuhlan sävyjä. Novellit vuotavat toisiinsa, kokonaisuuteen hiipii häivähdys komposiittia, jonka ehdottama rakenne ei täysin pintaudu. Keskeisenä johtomotiivina kulkee maukas juures ja energiapoliittinen taikakalu, joka todistaa kertojien suuruudenhaluiset pyrkimykset tulla nähdyksi ja kuulluksi. Kirjan vaatimaton ehdotus on, ettemme sittenkään toistaiseksi ymmärrä, ettei keittoa kaadeta loputtomiin.

Prosesseissa paljon jää piiloon, mutta juuret pärjäävät pimeässäkin.

* * *

Olen kirjoittanut novellikokoelmaa kuusi hyvää ja tervettä vuotta elämästäni. En yhtäjaksoisesti, mutta välillä pitkiäkin pätkiä juuri tähän tekstiin keskittyen. Paljon on kirjoittamisen aikana muuttunut. Olen saanut vankalta joukolta ihmisiä apua esiluvussa, kommentoinnissa, editoinnissa, esillepanossa. On ollut kirjallisia esikuvia ja sanansaattajia, on ollut kirjoittajapiiri ja taitava kustannustoimittaja, jonka kokemukseen ja näkemykseen luotan kuin kirjan kannessa olevaan vuoreen. On ollut kustantaja, joka tarjoaa parhaan kodin tälle kirjalle. Kiitos kaikille teille.

Millaista kirjaa kannattaa kirjoittaa kuusi vuotta? Uskon, että kirjaa ei olisi kannattanut kirjoittaa, mikäli osaisin vastata tähän. Piti tehdä paljon huomatakseen, että haluaa tehdä mahdollisimman pienen. Piti hioa, hauduttaa, odottaa. Jostakin syystä piti tehdä kaikki juuri näin, pitkän kautta.

Kenelle Mustat juuret kirjana kuuluu? On kestänyt hyvän aikaa ymmärtää, kuinka keskeinen osa kirjoittamistani kauhu ja absurdi ovat. Jos siis kaipaat päiviisi absurdin kauhun sukuista, hieman kummaa ja kielellisesti täsmällistä kirjallisuutta, tällaista lukuhanoissa odottaisi. Juuret löytävät maanalaisia väyliä pitkin terminaaleihin, lähelle kaupunkeja. Säiliöautot noutavat keiton. Keitto siirtyy koneeseen. Älä tee mitään. Anna sen tehdä. 

Syö juuresi, syö mustasi.

* * *

”Esikoiskirjailija hallitsee eri tyylit ja osaa upottaa lukijansa kuvitteellisiin todellisuuksiin, jotka eivät outouden ja kauhun partaallakaan tunnu keinotekoisilta.” – Silvia Hosseini, Image

”Lukijalle ei juuri tarjota huojennusta, vaan pala kurkussa joutuu olemaan koko teoksen ajan.” – Virpi Alanen, Parnasso

”Hyvä Mikko!” – Arttu Seppänen, Helsingin Sanomat

Kannen kuva: Veera Pitkänen