Fiktion kirjoittaminen tarkoittaa liikkumavaraa. Kiinnostun kirjoittajana muuntautumisesta, vieraudesta, maailmoista, jotka kutsuvat ottamaan itsestään selvää. Kirjoittaminen on sitä, että saa etsiä, leikkiä äänillä ja asetelmilla, sysätä itsensä sivuun. Kokeiluun sisältyy valtava lohtu ja vapaus. Voi unohtaa tuolilla takeltelevan kehonsa, antaa mennä. Olla oma itsensä niin kuin haluaa.

Kirjapuheissa alleviivataan oman äänen löytämisen merkitystä. Minulle sitäkin tärkeämpää on ollut kirjoittaa yhteen erilaisia aineksia ja näkökulmia, ääniä ja aavistuksia. Kuunnella kummallisiakin epätodellisuuksia sen sijaan, että keskittyisin oman ääneni mahdollisimman tarkkaan esillepanoon.

Olen kuuntelija, esiin kaivaja. Tutkin, etsin, pohjustan, kerään, yritän käsittää. Rakennan havaintoihin ja assosiaation hyppyihin. Lapsuuteni tarinoille oli yhteistä, että ne eivät milloinkaan päättyneet, vaikka jatkuivat harvoin toiselle liuskalle. En nähnyt tapahtumia etukäteen, en vieläkään näe, koska huomioni kiinnittyy kieleen, tunnelmaan, yksityiskohtiin, ei siihen millä tavalla juonen silmäkoot kutistuvat. Rakastan häiriöitä ja säröjä, lukijalle jätettyjä haasteita, kutsumista mysteereillä ja kysymyksillä.

Varjostajahaikara tekee itsestään goottilaisen lampunvarjostimen napatakseen kalan vedestä. Olen ajatellut, että itse asetan hämärän merkkejä fiktion virtaan nähdäkseni paremmin. Ehkä meillä on jotain yhteistä.

Kannen kuva: oma arkisto