Fiktion kirjoittaminen tarkoittaa liikkumavaraa. Sytyn kirjoittajana muuntautumisesta, vieraudesta, maailmoista, jotka kutsuvat ottamaan itsestään selvää. Kirjoittaminen on sitä, että saa etsiä, leikkiä äänillä ja asetelmilla, sysätä itsensä sivuun. Kokeiluun sisältyy valtava lohtu ja vapaus. Voi unohtaa tuolilla takeltelevan kehonsa, antaa mennä. Olla oma itsensä niin kuin haluaa.

Kirjoittajakoulutuksessa ja kirjapuheessa alleviivataan oman äänen löytämisen merkitystä. Minulle sitäkin tärkeämpää on ollut kirjoittaa yhteen erilaisia aineksia ja näkökulmia, ääniä ja aavistuksia. Kuunnella hämäriäkin epätodellisuuksia sen sijaan, että keskittyisin oman ääneni mahdollisimman kuuluvaan ja tarkkaan esillepanoon.

Olen kuuntelija, esiin kaivaja. Tutkin, etsin, pohjustan, kerään, yritän käsittää. Rakennan havaintoihin ja assosiaation hyppyihin, en suoraan fantasiaan tai kuvitteluun. Lapsena kirjoitin vanhalla kirjoituskoneella tarinoita agenteista ja suurvaltojen kahnauksista. Tarinoille oli yhteistä, että ne eivät milloinkaan päättyneet, vaikka jatkuivat harvoin toiselle liuskalle. En nähnyt tapahtumia etukäteen, en vieläkään näe, koska huomioni kiinnittyy kieleen, tunnelmaan, yksityiskohtiin, ei siihen millä tavalla juonen silmäkoot kutistuvat. Rakastan aukkoisuutta, lukijalle jätettyjä haasteita, kutsumista mysteereillä ja kysymyksillä.

Varjostajahaikara tekee itsestään goottilaisen lampunvarjostimen napatakseen kalan vedestä. Minä pudottelen absurdin, kauhun ja hämärän merkkejä fiktion virtaan nähdäkseni paremmin. Koen, että meillä on jotakin yhteistä.

Kannen kuva: Liisa Laaksonen