13.4.2023

Ensimmäinen yritelmäni kaunokirjalliseksi teokseksi, novellikokoelma Mustat juuret, julkaistiin keväällä vuosi sitten. Kirjoitin kirjaa määrätietoisesti, mutta jouduin silti esikoiskirjailijana yllätysten eteen – niin kuin jokainen esikoiskirjailija. Monien muiden tapaan olen esikoisvuoden päätyttyä yrittänyt ymmärtää, mitä tämä vuosi nolla lopulta minulle kertoi. Miten se näkyi siinä, mitä tein tai jätin tekemättä?

Esikoisvuodesta on vaikea kirjoittaa ilman pienet ja mullistavat tilanteet hybrikseksi muuntavaa Olen nähnyt Kölnin tuomiokirkon -rekisteriä. Hiihdot Seurasaareen jäivät tekemättä, en nähnyt suurta kirkkoa Keski-Euroopassa tai muuttunut ymmärtäväisemmäksi sille, kuinka ihmiset yrittävät istuttaa muihin vaikutuksia kertomalla, mitä ovat elämänsä aikana tehneet, mutta tässä tekstissä uppoudun sinnemäkiläiseen tekemisen ja näkemisen genreen voimalla, pahoittelut siitä.

Esikoiseni julkaisu osui ystävänpäivälle. Ns. julkaisua edeltävällä viikolla istuin kotona koronassa ja katsoin Pekingin olympialaisia televisiosta. Kustannustoimittaja livautti sähköpostiin kuvan teoksesta, kun se oli saapunut Suomeen. Nide seisoi kustantamon pöydällä lähellä kameraa. Kannen värit näyttivät hyvällä tavalla sameilta ja viileiltä, kirja vaikutti korkealta ja kauniilta. Se oli olemassa. Hilpeyttä herätti, että tapahtuma osui samoille viikoille kuin esikoiskorona.

Kirjavälityksen tekijänkappalelaatikko saapui pari päivää myöhemmin. Oli helppo huomata, että jokin illuusioiden usva tulisi haihtumaan, kun laatikko avattaisiin. En halunnut tähti-itiöiden hälvenevän, joten jatkoin käsien löllöttelyä iltatiskien parissa. Tietenkin laatikosta otettiin kuvia, sitä nosteltiin epätodellisen kähinän vallassa, koko tilanne tuntui väärinkäsitykseltä, huvittavalta ja absurdilta. Painotuoretta tekstiä oli mahdoton lukea tavunkaan mitalta, mutta olin iloinen, että Juhana Tuomisen kuvat näyttivät ansaitsemallaan tavalla karheilta, syviltä ja voimakkailta, Veera Pitkäsen kansi skarpilta ja sillä tavalla lumonsineltä, että monen päivän ajan yritin löytää samaa sävyä taivaan väreistä. Sisäkansien painatus näytti laadukkaalta, samoin ylivetokannen painatus. Kaikki oli painoteknisesti kunnossa.

Kirjan virallisena ilmestymispäivänä söin Viennetta-kakkua ja katsoin elokuvan, jonka olin nähnyt ennenkin. Punainen koronaviiva pysyi kotitestissä. Kirjapaketteihin syntyi omistuskirjoituksia, kirjojen mukana kulki multaisia mustajuuren pätkiä. Venäjä aloitti hyökkäyksensä. Kirja alkoi pienetä, maailma pimentyä. Kävin ulkona, tiputin lumipalloja sillalta veteen, palasin sisälle. Ensi- ja toissijaiset huolet kamppailivat. Julkaisemiseen liittyvät tapahtumat olivat virtuaalisia, maailmantilanne tuntui huomattavasti todellisemmalta, vaikka tapahtui sekin jossakin muualla. Monenlainen synkkyys ja pessimismi hakivat reittejään.

Kun kirjasta alkoi tipahdella lukijapalautteita, useissa toistui vaikutelma lukukokemuksen hämmentävyydestä. Hämmennyin vähän itsekin, sillä en kokenut kirjoittaneeni erityisen hankalaa tai vaikeasti ymmärrettävää kirjaa, korkeintaan jonkinlaisia kääntöpuolia esittelevän, ankeaa ja/tai naiivia herättelyä hakevan teoksen. En vieläkään näe, mitä erityisen hämmentävää kirjassa on. Mustat juuret on minulle luonteva ja ymmärrettävä teos, mutta ehkä olen elänyt tekstien kanssa liian kauan.

Sain kirjasta vuoden mittaan myös ihania, rohkaisevia ja syvää mielihyvää herättäviä kommentteja. Yhdessä viestissä todettiin, että mikään kirja ei ole vienyt samalla tavalla mukanaan sitten Tommi Kinnusen esikoisen. Toinen lukija sanoi kasvotusten, että piti tekstejäni sairaan ihmisen kirjoittamina. Kirjan yhteydessä nousi esiin kaikenlaisia nimiä: George Saunders, Franz Kafka, Thomas Ligotti. Samuel Beckett, Jorge Luis Borges, Roald Dahl. Thomas Pynchon, Donald Barthelme, Bret Easton Ellis. Joonas Rinta-Kanto, Rosa Liksom, Guy Debord. Suuri ällösanakirja, Miki Liukkonen. Jaakko Yli-Juonikas, Ville Luoma-aho, Harry Salmenniemi. Antti Salminen, Marisha Rasi-Koskinen, Juha Seppälä. Toisia näistä en ole lukenut muutamaa sivua enempää, mutta tuttujen kiintopisteiden kautta sain varmistusta sille, että kirjoitus oli tullut nähdyksi. Oli valtavan tärkeää saada kirjasta kaikenlaista palautetta, mutta aivan erityistä oli saada itselleni tärkeiltä tekijöiltä rohkaisua, että joku muukin näki sen, minkä olin itse nähnyt.

Tietysti kirjasta oltiin myös laajalti hiljaa. Hiljaisuus on upea reaktio, enkä monilta muuta pyytänytkään – minun puolestani kirjan saattoi jättää kaupan tuulikaapin vaihtolaatikkoon tai hankkia sen avulla divarista muuta luettavaa – mutta tietysti etenkin läheltä tullessa hiljaisuus hämmensi. Joskus tuntui, että kirjailijapotretti oli ollut lukijalle merkittävämpi käyttöliittymä kuin kirjan sisältö. Julkisiin arvioihin suhtauduin hartaudella, koska arvelin, että kirja eläisi tai kuolisi pitkälti niiden kautta. Kritiikeissä näkyi tarkkaa ja puolivillaista lukemista, ristiriitaista suhdetta tekstimaailmoihin, omalaatuisia käsityksiä novellistiikasta sekä esteettisten ja kerronnallisten ratkaisujen hahmottamisen haasteita. Tekstejä ei arvioissa juurikaan tarkasteltu epäluotettavan kertojan, kielen materiaalisuuden, monologiasetelman, hysterian, hybriksen, hyperrealismin, panssaroidun tekstimatriisin tai vaikka ”liian lumon” kautta, mutta onneksi tuli myös kritiikkejä, jotka saivat oivaltamaan – Virpi Alasen Parnassoon kirjoittama kritiikki oli tässä suhteessa varmasti antoisin. Myös Goodreadsissa vastaan tullut ”tokassa kappaleessa en enää pysynyt tarinan perässä ja luin väkisin koko kirjan tajuamatta siitä yhtään mitään” tuntui novellikirjan kohdalla aika mieleen jäävältä kommentilta.

Kaikkiaan oli kiinnostavaa, kuinka monissa palautteissa havainnot tekstien toimivuudesta lankesivat ristiin, mikä lähestynee novellistiikan ihannetilaa, mutta herätti myös huomaamaan, kuinka maku- ja yksilöperustaista lukeminen lopulta on. Kritiikeistä käytetty metafora kullanhuuhdontana muuttui teoksen vastaanotossa todellisemmaksi, jos kohta jäinkin miettimään, olisiko sittenkin ollut tyylikkäämpää kyykätä vedessä vaskooli sylissä vaikka 150 päivää putkeen, huljutella mustasta rautahiekasta mikroskooppisia arvonhippusia, alaselkä ja nivuset täynnä kylmää tulta?

* * *

Harvaa asiaa elämässä esikoisvuosi todella muutti, mutta ilahduttavia poikkeamia tuli. Yksi julkaisemisen hienoimpia piirteitä oli, että vuosien kirjoittamisen jälkeen kirja jaksoi yhdistää ihmisiin. Tapasin pienissä ryppäissä kavereita ja tuttavia, joita en ollut nähnyt aikoihin. Ihmiset lähettelivät kuvia kirjastoista ja kirjakaupoista, joissa olivat kirjaan törmänneet. Kirja koettiin kävelymaratonien väärtiksi, arvojuomien arvoiseksi. Sain mussutella kirjoittajakavereiden kanssa lakritsipötköjä ja pahvimukisihijuomaa kevätauringon sulattamassa sisäpihan pläntissä. Sain punalehden pistokkaan, jolla on kirjallinen sukuhistoria ja nopeasti noussut henkilökohtaisen aarteen aura. Sain myötäeloa ja hyväksyntää, joka oli niin lämmintä ja suoraa, ettei kaltaiseni ollut kovinkaan helppo valmistella itseään sen veroiseksi.

Tapasin lukuisia ihmisiä, joista tiesin paljon enemmän kuin he tiesivät minusta, ja ihmettelin uusia tuttavuuksia, jotka tuntuivat heti hyviltä. Osallistuin Urjalan esikoiskirjailijaseminaariin, joka oli kuin abiristeily, joka lähti neljä kertaa rannasta. Tutustuin tuotteliaaseen sukulaiskirjailijaan, jonka en vielä hetki sitten tiennyt olevan sukuani. Halusin puhua ihmisille kuin ystäville, katsoa niin montaa silmiin kuin pystyin, mutta vaikeaa se oli. Sain taltioida kuviin erilaisia seurueita, puhua mikrofoniin jossa oli sininen raita, ja harmistua kun kuva eräästä yksityistilaisuudesta päätyi iltapäivälehden käyttöön. Huomasin puhuvani melkein sujuvasti asioista, joista en tiennyt mitään, ja kuulin kirjallisia keskusteluita, jotka kiinnostivat minua enemmän kuin mikään puhe kirjallisuudesta aiemmin. Pimeässä loppukesän yössä nauratti syvältä ja lujaa, kun en ollutkaan ainoa, jolla oli vaikeuksia löytää takaisin sinne, mistä oltiin tultu.

Mutta en nähnyt Kölnin tuomiokirkkoa.

Esikoiskirjailijan nollavuosi toi mukanaan useita oivalluksia siitä, mikä omalle luonteelleni on kuormittavaa ja jännittävää. Siitä, mikä saa soimaamaan itseä ja vaatimaan enemmän ja parempaa. Lähtökohtani esikoisvuoteen oli, että on tärkeää pystyä asettamaan henkilökohtaisia rajoja ja tehdä vain asioita, joihin on valmis. Listasin asioita, joista kirjaan liittyen kieltäydyin, mutten oikein vieläkään tiedä, mitä listasta ajattelen. Se yllättää näyttäessään, missä oman jaksamiseni rajat sosiaalisen osallisuuden suhteen kulkevat – tai kulkivat. Se muistuttaa, miltä tuntuu vajota vanhoille sosiaalisille jengoille, ja kertoo toisaalta, että jotkut ihmiset luottavat ja uskovat, että tälläkin tavalla saa olla. Olen aina ollut huono puhumaan ja saapumaan äänekkäisiin huoneisiin, ja nollavuoden aikana törmäsin äänekkäiden huoneiden haasteeseen aina uudestaan. Jotta tekemisen mieli ja merkitys säilyisivät, äänten täytyi etääntyä, vuoropuhelun kulkea julkisen keskustelun sijasta kirjallisuuden suuntaan.

Kirjoitin viime vuoden aikana toisenkin listan. Sen nimi oli Mitä tehdä kirjailijana. Listan sävy huvittaa ja hirvittää nyt, koska kirjoittajana tärkeitä asioita on lopulta hirveän vähän. Tärkeää on vain kokea, selvittää ja kirjoittaa. Oma kirjoittamiseni notkahti julkaisemisen myötä. Se ei loppunut, mutta siihen tuli yleisön kautta peilautuvia sävyjä, tiettyä hätäisyyttä ja odotusarvoisuutta. Kirjoittamisen ilo ja fokus palasivat vasta, kun esikoisvuoden puolijulkinen ympyrä sulkeutui ja uudet nimet saivat ansaitsemansa huomion. Pääsin pois äänekkäästä huoneesta (joka oli todellisuudessa hyvin hiljainen) ja vähensin kirjoittajuuden ulkokehälle jäävän maailman ajattelemista. Innostuin kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta taas yksityisesti, kiitos Jon Fossen proosan ja Tuomas Timosen runojen.

Esikoiskirjailijavuoden merkittäviä opetuksia oli ymmärtää hyvin läheltä ja emotionaalisesti, mitä julkaisemisen ja kirjoittamisen ero kaunokirjallisuudessa tarkoittaa. Voin nyt huomata, että näiden kahden välillä todella on ero, ja se ero tekee kirjoittamiselleni asioita. Esikoisteoksen julkaisun jälkeen tuntui hetkittäin, että julkaisemisen pääasiallinen tarkoituksena oli siivota tekemisestä ilo, into ja keveys, tuoda tilalle huoli ja tahmea tietoisuus kaikesta siitä, mitä omalla kirjoittamisella ja olemisella on mahdoton tehdä. Kirjoittaminen on parhaimmillaan helppoa ja tiedotonta leijumista oman itsen ulkopuolella, mutta julkaiseminen tekee helpoistakin asioista mutkikkaita. Julkaisemisen on ajatuksen tasolla pakko hävitä kirjoittamiselle, koska kirjoittamisen emotionaalinen palautusarvo on suurin. Lopulta julkaisemisessakin kaiken pitää tähdätä siihen, että kirjoittaminen sujuu.

Kun nyt mietin tätä nollavuotta, palaan toistumiseen siihen, että parasta oli, kun mitään ei ollut vielä tapahtunut. Heräsin kirjalaatikon saapumisen jälkeisenä aamuna ennen muita ja nostin kirjoja laatikosta. Halusin järjestää niitä seinää vasten pyramidimaiseen asetelmaan. Asetelma näytti geometrisesti miellyttävältä: seinustalla kirjat muodostivat ylöspäin osoittavan kolmion, kirjan kannessa vuori rakensi alassuuntaista kolmiota. Kirjoja oli vaikea pinota toistensa päälle. Kansien kulmat eivät tahtoneet nojata toisiinsa, kirjat lakosivat yhä uudestaan. Kansipaperit keräsivät ruhjeita ja taitoksia, mutta koin, että esikoiseni oli niidenkin kanssa puhdas, kauhistuttavan puhdas. Se oli kuin lupaus. Nyt lupaus on unohtunut. Sen tilalle on tullut toisia, vaikeampia. Esikoisestani ei tullut suurta kirjallista menestystä, mutta sain jatkaa kirjoittamista. Se on tärkeintä.