21.1.2022

Mitä hämärä tarkoittaa kirjallisuudessa, mitä ei?

Miksi hämärän kieli tuntuu aina vain tärkeältä ja rakkaalta?

Miksi kirkas paljastaa, mutta vasta hämärä aktivoi?

Kysymykset ovat omiani, mutta etsin niihin vastauksia Päivi Mehtosen parikymmentä vuotta sitten toimittamasta artikkelikokoelmasta Kielen ja kirjallisuuden hämärä. Mukavasti aikaa kestänyt teos luotaa kirjallisen hämärän paikkoja mm. kielen monimerkityksisyydestä, retoriikan tyylikeinoista ja valosymboliikasta.

Klassisessa retoriikassa ja paljon myöhemminkin hämärän piiriin on sijoitettu monenlaisia tyylipiirteitä ja ulostuloja. Mehtosen artikkelikokoelman historiallinen aikajänne kattaa Herakleitos Hämärän vaikeaselkoiset fragmentit, Augustinuksen konversiotarinan, varhaisen uuden ajan skolastiikan satiirit ja Diderot’n Ensyklopedian, mutta myös Sarrauten, Duras’n ja Perecin omaelämäkerralliset kirjoitukset sekä Viidan, Saarikosken ja Ekelöfin modernit runoprojektit. Kuin ohimennen mainitaan, että myös groteski, subliimi ja goottilainen kauhuperinne ovat haastaneet oman aikansa kirkkaita ja eheitä kertomusihanteita.

Hiottua kieltä ja lukijaystävällistä esitystapaa korostavassa tämän ajan kirjallisessa merkitysjärjestelmässä ei ole tavatonta, että esiraadit ja palkintolautakunnat perustelevat valintojaan nimenomaan kirkkauden kautta. ”Hänen kirkas, täsmällinen kerrontansa lataa rivien taakse elämän vakavuuden ja humoristisuuden” (Veijo Meri -palkinto), ”Romaanin monelta tasolta läpitunkeva totuus rahan tuhovoimasta välittyy vastaansanomattomasti kirkkaan kielellisen ilmaisun ansiosta” (Finlandia-esiraati), ”Kirjailijan hiottu kieli soi ja soljuu kirkkaana kuin äärimmilleen viritetty instrumentti” (Savonia-raati), ”Kieli on kirkasta ja kuulasta, muttei liian vaikeaselkoista tavallisen lukijan lähestyä” (Kiitos kirjasta -palkinto), ja niin edelleen. Kirkkautta ja selkeyttä arvostetaan, äänikirjojen nousukaudella entistäkin enemmän, mutta kirjallisen julkisuuden kirkasvalo häivyttää helposti hämärän tyylikeinoja.

Mehtosen ja kumppaneiden kirja esittää, että hämäryytenä ilmenevä kaipuu vaikeatajuisuuteen on kuitenkin ollut modernin kirjallisuuden tunnuspiirre ainakin barokin manierismista asti. Jo sitä ennen runouden ja pyhien tekstien tulkinnassa hämärä on inspiroinut intuitiivisuudellaan. Kirja muistuttaa useammankin kerran tulkintaperinteestä, jossa vaikeaselkoisuus nähdään lukijan itse itselleen asettamana ongelmana. Merkitysten etsiminen voi olla myös ”miellyttävä taakka”. Hämärä saa havaitsemaan asioita, joita ei joutilaana välttämättä huomaisi. Etsimisen tila aktivoituu, nimetön herää eloon.

Kirjan keskeisiin oivalluksiin kuuluu, että hämärä on myös visuaalisen hallittavuuden purkamista: asioiden yhteen kietomista, näyttävän ja vaatimattoman samanarvoiseksi tekemistä. Kun merkityksiä rakennetaan verhoamisen, kätkemisen, torjunnan, peittämisen ja sanomatta jättämisen kautta, hämärä auttaa tekemään kätketystä elävää. Erilaiset kuvailun vajeet, apofaattiset kieltämiset ja litoteesit tähtäävät siihen, että voitaisiin kuvata sitä, mitä ei voida nimetä. Kieltoilmausten ja puuttumisen kautta ilmaistaan, mitä ei tapahdu, tietämättä kuitenkaan, mitä oikeastaan tapahtuu. Poissaoleva tai yliluonnollinen kutsutaan mukaan vastakkaisuuksia nimeämällä. Samalla tullaan lähelle negatiivista teologiaa. Kieli ei itsessään riitä tavoittamaan jumalaa, tarvitaan paradoksin ja kieltämisen poetiikkaa.

Tuntematonta tai yliluonnollista kuvatessaan hämärä voi olla voimakkaasti lukukokemusta aktivoiva horisontti, vapauttaa lukijassa vireyttä ja tarkkaavaisuutta kohottavia piirteitä. Tämä on minulle teoksen ydinviesti.

Kielen ja kirjallisuuden hämärä joutuu aihettaan lähestyessään arvatenkin varjonyrkkeilemään myös todenkaltaisuuden ja referentiaalisuuden kanssa. Hämärälle kirjoitukselle löydetään teoksessa perinteiset mimeettiset juuret. Monimerkityksisyys heijastaa teknologian, kaupungistumisen ja teollistumisen aiheuttamaa levotonta epävarmuutta uuden ajan yhteiskunnissa. Toisaalta hämärä pyrkii myös aktiivisesti murentamaan mimeettisyyden perusteita. Se haastaa kirjallisuuden referentiaalisen mallin ja on luomassa tilaa, jossa kaunokirjalliselle tekstille ei löydy pitävää vastinetta oman itsensä ulkopuolella, ei liioin johdonmukaista selittävää rakennetta. 

Artikkelikokoelma pääsee lähelle teemojensa ydintä käsitellessään Stéphane Mallarmén obskurantistista poetiikkaa. Käyttöteksteinä monenlaisia kummallisuuksia läheisilleen täräytellyt symbolistirunoilija puolusti arvausten ja vihjausten estetiikkaansa näkemyksellä, jossa hämäryys ei merkitse hermetismiä, jonkinlaista itseensä sulkeutuvaa kirjoittamista, vaan lukijoille tulkinnanvapauksia avaavaa toimintaa, joka tavoittelee ”mysteeriä kaiken runouden pohjalla”. 

Mallarmén hämärässä hankalat metaforat jäävät tekstiin uhmaamaan ajattelun ja ymmärryksen jähmeitä kategorioita, vailla selitystä. Vain tällä tavoin ne voivat todella elää lukijoiden tajunnassa. Runoilijan jyrkän arvion mukaan pelkkä kohteen nimeäminen tukahduttaa kolme neljäsosaa tekstin nautinnosta. 

Vaikka näkemys tuntuu äärimmäiseltä, ehkä fetisistiseltäkin, on helppo nähdä nautinto, jota runouden vähä vähältä aavistaminen, objektin hitaasti esiin loihtiminen, parhaimmillaan synnyttää. Jotta tällaista nautintoa voisi syntyä, kielen hämärä täytyy päästää ajattelun ja merkityksellistämisen piiriin, hyväksyä kielelliset vastakkaisuudet ja niiden ainakin osittainen ratkaisemattomuus. (Mallarméen ja Baudelaireen sovitellaan kirjassa jatkumoa, joka johtaisi Rabelais’n hermetismistä ja de Montaignen itse-epäilystä lopulta aina Kristevaan, Deleuzeen, Baudrillardiin ja muuhun vaikeaselkoiseen (post)strukturalistifilosofiaan asti. Löytyykö tästä jokin todellinen hämäränpalvojien ketju vai ei, jää nyt makustelematta.)

Toisaalla kirjoituskokoelma esittää, että omalla tavallaan hämärän tilaa luovat myös hyvin arkisiin asetelmiin perustuvat tekstit. Sarrauten, Duras’n ja Perecin omaelämäkerrallisissa kirjoituksissa hämäryys perustuu episodimaisuuteen ja fragmentaarisuuteen. Kun epäjatkuvuudesta tulee riittävän kattavaa, elämäkerrallisenkin valaistumisen, tulkinnan ja käännekohdan hetket hämärtyvät. 

Myös Diderot’n Ensyklopediaa tarkastellaan esimerkkinä siitä, kuinka tarkkuus ja liiallisuuskin voivat toimia eksaktissa kompositiossa epäjärjestyksen lähteenä. Kokonaisuuden puutteet, fragmentit ja niiden viittaussuhteet osallistuvat hämärän projektiin tuomalla esiin sen itsestäänselvyyden, että mikään teksti ei milloinkaan sisällä kaikkea, pysty tyhjentävään kielelliseen tarkkuuteen. Vaikutusvaltainen tietokirjahankekin voi olla kompositiona sekava ja epäyhtenäinen, plagioiva ja muita lähteitä kopioiva, eräänlainen rapsodia.

Hämärän poetiikka tulee Kielen ja kirjallisuuden hämärässä läpi monina tehokeinoina. Yritin pitää itseäni kirjan mukana luetteloimalla joitakin näistä keinoista. Kirjan mukaan hämärä voi olla yhtä lailla liiallisuutta kuin puutteellisuuttakin; se voi olla osien väärinsijoittamista, tiiviyttä, lukijan odotuttamista, luettelointia, toistoa, tekotieteellisyyttä, absurdia, groteskia, tiedostamatonta, etääntymistä maailmasta ja pysyvästä minuudesta, pelkoa, epäröintiä, kieltämistä ja paljon muuta – lopulta silkkaa katoamista, pimeään menemistä, yötä.

On harmillistakin, että foto- ja heliosentristen käsitysten myötävaikutuksella hämärä on langennut osaksi valon ja pimeyden metaforisia vastakkainasetteluita. Samoilla asetelmilla ihminen edelleen tapaa korostaa aikansa (ja itsensä) edistyksellisyyttä: totuus asettuu valon, kirkkauden ja selkeyden akselille, hämärä linkittyy pimeyteen, joka on yhtä kuin kuolema, taikausko, synti, onnettomuus, irrationaalisuus, epäharmonia. Käsitykset monistuvat, hämärän epäonninen maine pysyy.

Ansiokkaan kirjan harmillinen puoli on, että sekin taitaa lopulta kertoa enemmän valosta kuin hämärästä – mikä tietysti luonteeltaan tutkivalle teokselle sopii.

Päivi Mehtonen (toim.) Kielen ja kirjallisuuden hämärä 
273 s., Vastapaino 2002