1.6.2022

”Proosa on kertomisen taidetta” – Veera Antsalon haastattelu

Olen jo jonkin aikaa toivonut, että voisin julkaista blogissa pienimuotoisia kirjailijahaastatteluita. Ei podcasteja, ei videohöpinää, ei mitään tämän vuosituhannen mediaa, vain pieniä kirjallisia sananvaihtoja antiikkisessa tekstimuodossa.

Ensimmäisenä uteluihini vastasi Veera Antsalo. Veeran esikoisteos Sähkökatkoksen aikaan (2012) on minulle merkityksellinen runoteos. Olin helpottunut ja kuin kotonani, kun luin Veeran ensimmäisen proosateoksen Fernanda (2021). Tuntui kuin mikään ei olisi muuttunut, vaikka kirjoittamisen laji oli kolmen runokokoelman jälkeen vaihtunut proosaan.

Fernanda muuttui keskustelussamme puheenaiheiksi mm. muistikirjojen, päiden, murrosiän ja kirjoittamisen aineksisuuden kautta.

* * *

Fernanda on ensimmäinen pitkä proosasi kolmen runoteoksen jälkeen. Minusta teos säilyttää runojesi tunnelman ja perusilmeen harvinaisenkin hyvin. Kirja tuntuu heti kotoisalta ja tutulta. Miten siirtymä lyriikasta proosaan on tapahtunut?

V: Olen tyytyväinen, jos Fernanda on koettu niin, että se ikään kuin jatkaa runojeni maailmaa. Tässä siirtymässä se oli tarkoituskin, ja siksi tuntui hyvältä pyytää esimerkiksi graafikkoa (kaikki kirjani suunnitellut Jenni Saari) jatkamaan samanhenkisellä visuaalisella ilmeellä kuin aiempien kirjojeni kohdalla. Itse kirjoitusprosessi oli kyllä vaivalloinen, koska otin itselleni tarpeettomia paineita lopputuloksesta. Kirjoitin kirjan lukemattomia kertoja uudelleen enkä meinannut päästä eroon ajatuksesta, että tämä kirja on sitten maailman teennäisin tekele. Kyllä ihana, kärsivällinen ja taitava kustannustoimittajani joutui psyykkaamaan minua kerran jos toisenkin, jotta jaksoin uskoa työhöni ja saatoin luovuttaa sen painokoneelle. Ero proosan ja runon välillä ei omassa tekstissäni tunnu niin valtaisalta. Tuntuu, että niissä on molemmissa takana sama ääni, joka on lähtöisin samasta paikasta. Yritän vain seurata tuota ääntä.

Runoteoksesi ovat rakenteeltaan vahvoja. Sama välittyy Fernandasta: jako osastoihin, joilla on selkeästi oma fokuksensa, näiden osastojen sisällä yksittäisiin teksteihin, joiden otsikot ovat aika havainnollisia. Miten luot rakennetta? Onko se sinulle työprosessin varhaiseen vai myöhäiseen vaiheeseen kuuluva apuväline?

V: Luon rakennetta kirjoitusprosessin aikana. Jos rakennetta lähtee tekemään aikaisessa vaiheessa, se alkaa ohjata kirjoittamista. Jos taas alkaa kirjoittaa ilman rakennetta, se muodostuu sinne kuin varkain. Tätä rakennetta voi taas sitten aktiivisemmin taivutella, mikä taas vaikuttaa itse tekstiin. Fernandassa halusin itse asiassa kirjoittaa vahvemmin proosarunomaisia kappaleita, mutta kirja alkoi sitten kuitenkin muistuttaa enemmän narratiivista kertomusta. Toisaalta, narratiivihan joka tapauksessa muodostuu vaikka kuinka fragmentaarisista proosarunokappaleista, koska mieli toimii niin, siis haluaa rakennella kertomuksia.

”Kuvittelen kertojan pienoismaailman ääressä torkkuvaksi tarkkailijaksi, joka havahtuu silloin tällöin, kun hahmo tulee näkyviin pimeydestä. Hän yrittää jotenkin koota itseään ja kertomusta.”

Veera Antsalo

Fernandassa viitataan useasti ääriviivojen murtumiseen. Päähenkilölle keskeistä on oman kehon ja kotikaupunki Inertian äärten yli pääseminen, ehkä myös naapurikaupunki Perpetuan. Toisaalta kirja sisältää myös avoimen ja kiinnostavan lukuohjeen ”absoluuttisesta tyttöromaanista”, kuvauksen ”kapinoimismallista” jne. Kaukaa katsoen Fernanda on kirjoitettu kasvukertomuksen muottiin. Samoja piirteitä on runoteoksissasi. ”Absoluuttisen tyttöromaanin” lukuohje konkretisoituu monissa kirjan päälle päin konventionaalisissa aineksissa: päähenkilön etäisissä vanhemmissa, fanisuhteessa filmitähteen, jopa mieshahmoissa jotka tulevat esiin gorilloina ja lieska-autojen tyyppeinä, jonkinlaisina ”säröinä”. On kiinnostavaa, kuinka kirja hetkittäin ymmärtää olevansa tyttökirja, joka ei voi sallia pyörtyilyä, mutta ei kuitenkaan noudata kehystään orjallisesti vaan ammentaa siitä ironiaa ja ambivalentteja sävyjä. Teoksessa äärten murtumista pidetään tavoiteltavana, mutta toisaalta myös jonkinlaisena ikävyytenä. Luen tässä jonkinlaista sääntöjen, hallinnan ja oikein kasvamisen tai tekemisen kommentointia. Mikä on mallien, sapluunoiden ja kaavojen merkitys kirjoituksessasi? Kirjoitatko ennalta asettamiesi ehtojen tai rajoitusten mukaan vai pyritkö väistelemään niitä? Ovatko merkitysten murtaminen ja jonkinlainen semanttinen diversiteetti sinulle tärkeitä työkaluja?

V: Fernanda käsittelee teini-ikää, ja sehän on kirjaimellisesti murrosikä. Ajattelin paljon sitä, miten manifestoin tätä kielen ja kertomuksen tasolla, joten koko Fernandan maailma sai olla täynnä säröjä, murtumia ja ristiriitoja, niin tarinan kuin kielenkin tasolla. Hyödynsin myös kaikenlaisia kulttuurissa kierrätettyjä kuvia ja trooppeja; esimerkiksi amerikkalaiset populaarit kauhuelokuvathan sijoittuvat usein teinien maailmaan. Kehon muuttuminen ja seksuaalinen kypsyminen näyttää kulttuurissamme olevan kauhun paikka. Olen miettinyt, johtuuko se siitä, että kehon varsin radikaali ja nopea muutos – murros – on ihmisen kontrollin ulkopuolella; murros tapahtuu jokaiselle riippumatta siitä, miten itse toimimme. Teinien mielenmaisemassa minua toisaalta kiinnostaa myös ikävystyminen. Kommentoin tätä jo tavallaan esikoisteoksessani Sähkökatkoksen aikaan, jossa teinipari Charlene ja Jeanette nähdään usein jännän äärellä, mutta toisaalta yhtä usein ellei useamminkin ikävystyneinä ja passiivisina, tyttöinä, jotka ovat ”kyllästyneitä tekemään mitä ikinä huvittaa”. He ovat vapaita, mutta eivät yhtäkkiä tiedä mitä vapaudellaan tekisivät. Teinien passiivisuus on ehkä vielä kapinahenkisempää kuin kiukunpuuskat, sääntöjen rikkominen ja holtiton käytös, koska se rikkoo kulttuuriin juurtunutta ahertavan ja produktiivisen ihmisen ideaalia vastaan. Fernanda ja Runaway ovat aika samanhenkisiä kuin C ja J, ehkä he ovat saman hahmoparin manifestaatio toisessa ajassa ja paikassa. Ambivalenttius on hyvä huomio, koska sitä nimenomaan hain; ikävystymisessä voi nähdä jopa teinin kapinoimassa itse teiniytyeen liittyviä odotuksia vastaan. Kirjoittamisen tasolla loin ambivalenttiudesta itselleni ehkä kätevän työkalun, jolla voin muotoilla runon ja proosan välimaastoon jäävää liminaalitilaa.

Absoluuttinen tyttökirjan lisäksi Fernanda on kuvaus nimettömän kertojan luovasta prosessista, jonka tuloksena kirjan päähenkilö ja elinympäristö syntyvät. Fernandan kautta havainnollistuu eräs tapa rakentaa kirjallinen henkilö, kuinka hänelle ammennetaan vaiheittain kaupunkiympäristö, vanhemmat, opettaja, ystävä ja koko elämä. Kirja tapahtuu preesensissä, vähän niin kuin ensimmäinen runoteoksesikin. Seikkailu ja kasvu koetaan reaaliajassa hiukan pahaenteistäkin tulevaisuutta vasten. Pidän paljon siitä, että kertojasi ei noudata kirjalliseksi truismiksi muodostunutta ”näytä, älä kerro” -sääntöä. Fernanda on hyvin kertova kirja, jossa hahmoja ja ympäristöjä rakennetaan avoimesti lukijan katseen alla. On purkautumisen ja täyttymisen ristivetoa: nuori tyttö tyhjenee nilkastaan samalla kun täyttyy ominaisuuksista, toimista, kokemuksista ja velvollisuuksista. Et yritä luoda esittävää maailmaa, dramaattisia kohtauksia, täysiä henkilöhahmoja tai vaikuttavia kehityskaaria. Silti kerrot selkeästi ja uskottavasti. Kertoja seuraa Fernandan toimintaa välillä hyvinkin läheltä, pelkää hänen puolestaan, mutta osaa myös etääntyä, ehkä unohtaakin suojattinsa, kun tämä kasvaa ja kehittyy. Miten itse näet kirjan kerronnallisen rakenteen? Mitä siinä on oleellista ja miten päädyit kirjoittamaan Fernandan maailman juuri näin?

V: Kiitos huomiosta, ilahdun nimittäin tästäkin – että Fernanda tuntuu kertovalta teokselta. Olen itse sitä mieltä, että ”näytä, älä kerro” -sääntö joutaisi romukoppaan. Missä ihmeessä tämä sääntö on syntynyt ja miksi? Proosahan on kertomisen taidetta! Toki kertomisen voi hoitaa monella tavalla. Fernandan kertojassa ajattelin sitä, että hän saisi vaikuttaa itsekin vähän epäröivältä ja päättämättömältä. Ikään kuin vaipuneelta päiväuneen, johon tulee katkoksia ja keskeytyksiä, eikä kertoja aina tiedä pitäisikö jatkaa vai miten. Ikään kuin hieman hajamielinen tai horteinen, mutta välillä intensiivinen. Kuvittelen kertojan pienoismaailman ääressä torkkuvaksi tarkkailijaksi, joka havahtuu silloin tällöin, kun hahmo tulee näkyviin pimeydestä. Hän yrittää jotenkin koota itseään ja kertomusta.

Kirjalla on erityinen suhde päihin. Inertiaan pudotaan pää edellä ja Fernandalla itsellään on kuljetettava pää. Lopulta pää yllättävien vaiheiden jälkeen korvautuu karhun päällä. Keskittyminen päihin (nilkan ohella!) on viehättävää, ja kielii kirjoittamisesi ehkä aika älyllisestäkin pohjavireestä. En tiedä miksi minusta tuntuu, että monesta nykyisestä kehollisuuden kuvauksesta pää unohdetaan ikään kuin automaationa. Päiden merkityksestä Fernandan ekosysteemissä olisi mukava kuulla lisää.

V: Fernandan päämotiivi tuli aika myöhäisessä vaiheessa. Olin jo aiemmin alkanut ”pilkkoa” näitä henkilöitä ja tapaa, jolla heitä tarkastellaan, siis ihan kehollisesti, he ovat vähän kuin ruumiinosa kerrallaan ilmeneviä henkilöitä. Äidistä nähdään esimerkiksi musikaalitähtisääret, Runaway on melkein kokonaan piilossa vampyyriviittansa sisällä, mutta hänen kulmahampaansa ovat sitäkin näkyvämmät. Erilaisia ruumiinosia, jotka tulevat fokukseen kerrallaan, on paljon, ja tällä halusin luoda jonkinlaisen spottivaloefektin sekä tunteen hämäryydestä, siitä, ettei kaikki ole kerralla näkyvää ja selvää. Kun keskitytään yhteen ruumiinosaan, muut jäävät luonnollisesti näkymättömiin. Sama koskee ympäristöä, joka valokeilassa osa kerrallaan. Kuin pisteenä iin päälle (!) oli tietysti lisättävä PÄÄ. Pää edustaa kehon äärilaitaa, mutta se tulee merkinneeksi kaikkea muutakin, kuten vaikkapa matkan päätä, asioiden päättämistä, valintojen painoa. Ja on aivan totta, kuten huomautat, että pää jää jotenkin ulkopuoliseksi, kun puhutaan kehollisuudesta. En tullut edes ajatelleeksi tätä, mutta niinhän se on!

”Kirjoitin kirjan lukemattomia kertoja uudelleen enkä meinannut päästä eroon ajatuksesta, että tämä kirja on sitten maailman teennäisin tekele.”

Veera Antsalo

Vielä vähän esittävyydestä: minusta on mielenkiintoista, että kun karhuveistos lopulta nielaisee Fernandan pään, kertoja ei enää pelkää päähenkilön puolesta vaan puntaroi tapahtuman uskottavuutta. Hän ei pyri pelastamaan Fernandaa veistokselta vaan pohtii, miten todistaisi tilanteen, tekisi tapahtuman uskottavaksi, ratkaisisi sen ”mekaanisen luonteen”. Tämä on yksi kohta, jossa kertoja tuntuu ennakoivan, että monet voisivat lukea Fernandan maailmaa konkreettisesti tai ”mimeettisesti”. Kirjoitat paljon yllätysten, eriskummallisten kohtaamisten ja metamorfoosien kautta. Miten todellisia ongelmia ”uskottavuus” ja esittävyys sinulle ovat? Vaikuttiko runosta proosaan siirtyminen tekstille asettamiisi totuus- tai näköisyysvaatimuksiin?

V: Fernandan kertoja todellakin väliin epäröi omaa kertomustaan. Hän kärsii tavallaan samantapaisesta huijarisyndroomasta kuin Runaway, tai hän on jopa hiukan neuroottinen. Kirjassa esittäminen ja – ehkä juuri ”näköisyysvaatimus” – tematisoituu monella tasolla. Tässä tullaan siihen, että kertoja saattaa peilata omia kompleksejaan hahmoihinsa. Loppupeleissä kaikki johtaa tietysti kirjailijaan. Niin paljon kuin päistä onkin kyse, pyöritään aika paljon päättämättömyyden ja epävarmuuksien ympärillä. Edes Fernanda ei saa aina päätetyksi mikä todella on jännittävää, vaarallista tai uhkaavaa; kertoja yrittää luoda hänelle vakuuttavia uhkakuvia, mutta laihoin tai eriskummallisin tuloksin. Jorge Luis Borgesin runossa ”Dreamtigers” runopuhuja yrittää rekonstruoida unissaan lapsuudessaan eläintarhassa näkemänsä uljaan tiikerin, mutta epäonnistuu, tiikeri näyttää aina suttuiselta, väärän kokoiselta, muistuttaen ehkä hiukan koiraa tai lintua. ”Oh, incompetence! Never can my dreams engender the wild beast I long for!”. Fernandan kertoja on ehkä sukua tälle turhautuneelle unirakentelijalle. Kirjassa on paljon pienoiskuvia, jotka vihjaajat esittävyyden ongelmaan, mm. vaatekaupan näyteikkuna, josta on paljon puhetta, mutta joka ”näytetään” lopulta vasta sisältä käsin. Lukija päästetään mallinukkien silmien sisälle ennen kuin kaikki (kuten Fernanda aivan oikein povaa) tuhoutuu. Myös Picasson Guernica-maalausta esittävä juliste, joka ei edes pysy paikoillaan, kerää tällaisia merkityksiä.

Kirjassa on jatkuva jännite etäännyttämisen ja imaginaarisen kuvailun välillä. Outoutatko tai etäännytätkö kirjoittajana luonnostaan?

V: Olen tähän mennessä kirjoittanut outouttavia ja etäännyttäviä runoja ja nyt proosaa, joten täytyy kai sanoa, että tulee minulta ”luonnostaan”. Tähän tekniikkaan minulla on liittynyt tarve kirjoittaa toisaalta aidosta ja vilpittömästä tunnekokemuksesta käsin, mutta tehdä se tavalla, jossa tekstistä ei lähdetä ”etsimään kirjailijaa”, siis autofiktiivisiä elementtejä. Vinksahtaneet fiktiiviset maailmani ovat siis jonkinlainen naamio tai kulissi, joiden takaa pyrin koskettamaan ja liikuttamaan lukijaa. Fiktiivisen maailman ei tarvitse olla kovinkaan realistinen, jotta se pystyy välittämään samanlaisia ajatuksia, tunteita, haaveita, päämääriä ja ideoita. Toisaalta kirjoissani on kaiken fantastisen sekamelskan keskellä lukemattomia yksityiskohtia, jotka olen klipannut kollaasimenetelmän hengessä omasta elämästäni, mutta sitä ei voi lukija tietää eikä sillä siten ole merkitystä kuin itselleni; pääsen paremmin asioiden ytimeen, kun kirjoitan itselleni merkityksellisten yksityiskohtien kautta.

Mielenkiintoista tyttökirjaehdon kannalta on, kuinka genren perinteinen tavoite, romanttisen kumppanin löytäminen, korvautuu Fernandassa ystävyyden ja ammatinvalinnan kysymyksillä. Ajatus Fernandan ammatista mietityttää niin opettaja Emmannuellea, ystävää Runawaytä kuin Fernandaa itseään, mikä on tietysti ironista, kun tapahtumapaikkana on vitkastelun kaupunki, jossa vauhdikas pyristely harvoin johtaa eteenpäin. Ammatinvalinnan keskeisyydestä tulevat mieleen suomalaisen kirjallisuuden patriarkat: lukijan pitää tietää kirjan ensimmäisellä sivulla päähenkilön ammatti voidakseen ymmärtää, mikä hän on ihmisiään. Fernanda saa monta ammattia, kulkijan ammatti ei hänelle riitä, hänestä tulee myös yövartija, mutta mihinkään hän ei jää. Fernanda on löytöretkeilijä, kirjaimellisesti seikkailija, mutta kaupungistaan hän ei pääse – karttakirjat ovat koskettavasti epäjärjestyksessä koulun hyllyssä, niin kuin ehkä Fernandan elämässäkin. Mikä sai hahmottamaan tyttökirjaa ammatinvalinnan ja ystävyyden kautta? Oliko sinulle tärkeää, että Fernanda tavoittelee tyttökirjassa juuri ystävyyttä ja ammattia eikä esimerkiksi romanttista rakkautta? Kuinka paljon tässä olivat taustalla luokkaan ja prekaariuteen liittyvät kysymykset?

V: Kiinnostava kysymys, jota en ole itsekään hirveästi tullut miettineeksi. Kirjaan olisi kyllä voinut kirjoittaa jonkun perusteellisemmankin romanttisen sivupolun, mutta ehkä välttelin tätä, koska romantiikasta kirjoittamiseen liittyy sudenkuoppia, joihin pelkäsin putoavani. Kyse on siis ehkä omasta pelkuruudestani.

Suhde aineeseen on kirjoissasi kiinnostava. Tekstissäsi on aina tiettyä ensyklopedisuutta: biologisia, geologisia, fysikaalisia ja kemiallisia tietoiskuja, jotka puhuvat suoraan lukijalle. Fysiikan ja kemian maailmat tulevat Fernandassa esiin ennen kaikkea päähenkilölle näitä oppiaineita ranskan ohella opettavan Emmannuellen kautta. Emmannuellelle aine tuntuu ratkaisulta moneen: kemialla on näyttävä ja keskeinen rooli maailmankaikkeudessa, mutta toisaalta opettajakin alkaa oppimateriaaleja kolutessaan epäillä painovoimaa ja fysiikkaa, koska ei saa selvää, laskeutuvatko vai nousevatko koulun portaat. Kiinnostavaa on, kuinka kirjan kertoja todistelee hyvin vahvasti olevansa osa todellista maailmaa ja ainetta: ”Ja haluaisin kirjoittaa (…) että maailma on tosiaankin fyysinen maailma, täynnä suhteellisia ominaisuuksia. Eikä se ole mikään ohje tai ehdotus, vaan ehto.” Kertojan mukaan lukijan pitää hyväksyä ja allekirjoittaa tämä ehto ennen lukemista. Miten itse koet aineen ja sen kielellisen ilmentymisen kirjoissasi? Onko aine teoksissasi todella keskus, jokin mahdollisimman voimallinen ja todellinen tapa vedota lukijaan esimerkiksi ympäristökysymyksissä, vai onko se mauste tai vastavoima? Voiko jokin ehto tai olosuhde mennä sen ohi, esimerkiksi imaginaarinen todellisuus, jossa portaat kääntyvät ympäri ja esineet putoavat, kun ne ovat ylösalaisin?

V: Fyysinen maailma ja sen ”todistelu” erinäisten tieteellisten faktojen kautta on eräänlainen ristivoima kirjassa muuten vallitsevalle fantastiselle, aaveiselle kokemusympäristölle. Siinä piilee kai ironiaa; kertojan vimmaa todistella, että kyllä tämä kertomani maailma on sitten konkreettinen ja todellinen ja sillä on miljardeja vuosia geologista historiaa takanaan. Maailman reunat ja ääret kyseenalaistetaan moninkertaisesti. Fernanda oppii näitä luonnontieteellisiä lainalaisuuksia, mutta siitä huolimatta maailma käyttäytyy mielivaltaisesti jopa fyysisellä tasolla.

Merkittävältä tuntuu, että suora dystooppinen kuvasto on Fernandassa aika ohuena mukana. Päähenkilöllä on mieltymys tuhon kuviin ja lajien tuhkaan, sudenkorentoihin eräänlaisena fossiilisen ajan muistumana, kaupunkia lähestyy asteroidi-tulipallo, tunneleita kaivetaan jne., mutta samalla Fernanda on kuitenkin pienten asioiden ja tekojen kirja. Lukijalle vaikkapa kaupunki-infran muodossa tarjoiltu täsmällinen tekninen tieto ei niinkään ratkaise ongelmia kuin käsitteellistää niitä lukijalle, muuttaa ne jollakin lailla hallittaviksi ja vaikuttaviksi.

Vielä pieni mietintö aineksisuudesta suhteessa runoon ja proosaan. Koitko työlääksi hallita ensimmäisen pitkän proosateoksesi aineksia? Olla lisäämättä liikaa? Pystyitkö välttämään ongelmat teoksen oman johdonmukaisuuden kanssa? Mistä tiesit, että Fernanda ei ota enää uutta sisäänsä? Itselläni tuli sellainen olo, että erikoista ja tarkan tuntuista ainesta hallitaan kirjassa hirveän elegantisti, annetaan sen elää itsenäisesti kytkemättä kaikkea kaikkeen, mutta toisaalta on joitakin kohtia, joiden aikana teos tuntuu vähän seisovan, pohtivan suuntaansa (esim. Leonora-tädin vyyhti). Kirja tuntuu ylipäätään kaihtavan syy-seuraus-suhteiden oletusarvoista toteuttamista jonkin surrealistisen ja absurdin nimissä: kertojan huoli Fernandaa kohtaan liudentuu, samoin vanhempien. Suhteessa aineksisuuteen, miten näet siirtymän runosta romaaniin, joka perinteisesti sallii paljon aineksia, mutta vaatii enemmän koheesiota?

V: Olin aika lailla epävarma tässä aineksisuuden määrässä, mutta kustannustoimittajat (heitä oli kaksi, koska ensimmäinen vaihtoi toiseen kustantamoon viimeistelyvaiheessa) olivat onneksi tehtäviensä tasalla ja hiukan paimenkoiran tavoin osasivat tuuppia minua ja aineksisuuksiani järjestymään. Materiaalia ei toisaalta hirveästi karsittu eikä lisättykään. Leonora-kohta saattoi jäädäkin vähän ympätyn oloiseksi.

”Olen itse sitä mieltä, että ”näytä, älä kerro” -sääntö joutaisi romukoppaan. Missä ihmeessä tämä sääntö on syntynyt ja miksi? Proosahan on kertomisen taidetta!”

Veera Antsalo

Tuotannossasi merkityksiä rakennetaan usein angloamerikkalaisen elokuvakuvaston ja popkulttuurin kautta. Fernandassa keskeisessä asemassa ovat päähenkilön ja tämän vanhempien lukemat Vanity Fair -lehdet, joiden kautta erilaisia tähtikulttuurin ilmiöitä ja hahmoja sälytetään näkösälle. Popkuvaston esittäminen fanisuhteen tasolla on absoluuttiselle tyttökirjalle luontevaa, mutta on myös kiinnostavaa, kuinka teos ei suostu toissijaistamaan popkulttuurisia kiinnepisteitään, vaikka niiden rinnalla kulkee isoja fysiikan ja ekologian kysymyksiä. Elokuva- ja popkulttuurilla on nykyajassa vähän kelju maine, hiukan samaan tapaan kuin vaikkapa kuuluisuuksien kautta kirjoitetulla roolirunoudella, mutta aiemmissa teoksissasikin on ollut havaittavissa elokuvan ikuisten tähtien hyödyntämistä henkilökuvauksessa ja tarina-aineksen kuljettamisessa. Miten itse näet elokuvakulttuurin ja sen valovoimaisten tähtien tarkoituksen kirjoissasi?

V: Elokuva- ja popkulttuuriviitteet tulevat kirjaan enimmäkseen Runawayn hahmossa tai kautta. Hänen suhteessaan todellisuuteen on jotain pimeää, kieroa ja narsistista, koska hän mm. elättelee epärealistisia fantasioita Hollywood-elämästä. Hänellä on heikko impulssikontrolli ja vähän kiinnepisteitä mihinkään todelliseen ja konkreettiseen. Hän on ikään kuin häviämisen tilassa, niin janoinen ja jotain vailla, että on vaarassa imeä itsensä tyhjiin. Mielestäni hän on kuitenkin aika liikuttava hahmo projekteineen; hänellä on luovaa ongelmanratkaisukykyä ja draivia. Elokuvatähtien ja popkulttuurin vahva rooli johtuu varmaankin siitä, että olin itsekin niiden pauloissa teini-ikäisenä. Elokuviin ja elokuvatähtiin on liitetty aina hohtoa ja lupaus jostain ihmeellisestä ja paremmasta, ne palvelevat pakopaikkoina todellisuudesta, varsinkin, jos todellisuus ahdistaa. En tiedä onko itsellänikään enää kykyä haltioitua elokuvista samalla tavalla kuin nuorempana. Nykyisessä striimaustodellisuudessa, jossa jokaisesta tuutista tulvii katsojista kilpailevia elokuvia, tai nykyisin enemmänkin sarjoja, tuntuu yhä vaikeammalta todella nauttia ”elokuvan taiasta”. Viihdetodellisuus on runsaudessaan menettänyt hohtoaan, ja ehkä sen takia tunsin tarvetta vähän fiilistellä ja nostalgisoida jotain vanhanaikaista. Fernandan popkulttuuriviitteethän ovat vähintään kolmekymmentä vuotta vanhoja ja huhuilevat X-sukupolvisten muistojen perään.

Kirjassa puhutaan Fernandan muistikirjasta, jossa kaikki on järjestyksessä ja jota varjellaan ulkoisen maailman ”järkyttävältä epäjärjestykseltä”. Millaista oma muistikirjatyösi on? Kirjoitatko muistaaksesi? Onko sinulle tärkeää, että kirjasi ovat sillä tavalla muistoista tai muistoiksi kirjoitettuja, että läheisesi voisivat kirjojesi perusteella muistaa ajankin takaa, mikä niissä on sinua?

V: Kerään muistikirjoihin nimenomaan muistiinpanoja; huomioita ja detaljeja, joihin on palattava myöhemmin; sitaatteja ja viitteitä, luonnoksia ja rakenteen hahmotusta. Muistikirja on tärkeä myös käsinkirjoittamistaidon säilymisen kannalta. Muistikirjani eivät toisaalta ole – toisin kuin Fernandalla – mitään järjestelmällisyyden riemujuhlaa. Minulla on aika huono tapa ylläpitää samanaikaisesti useita, jopa viittä muistikirjaa ja yhtä kirjaa koskevat muistiinpanoni päätyvät helposti iloisen irrallisesti useisiin muistikirjoihin, joissa on tietysti kaikissa muistiinpanoja kaikenlaisista tulevista kirjoista, joita en välttämättä koskaan kirjoita. Joskus saatan hyödyntää toista kirjaa varten tekemiäni muistiinpanoja toiseen. Saattaa olla, että Fernandan järjestelmällinen muistikirjan pito edustaa minulle fantasiaa, ja se ”ulkopuolisen maailman järkyttävä epäjärjestys” onkin omaa muistikirjatoimintaani koskeva kommentti. Mikä käy kyllä järkeen, sillä Fernandan fiktiivisen maailman ulkopuolihan on minun maailmaani. Mitä tulee muistamiseen, niin kirjassa on kyllä (kaikissa kirjoissani on) omasta elämästäni varastettuja detaljeja, jotka ehkä kuitenkin palvelevat enemmän omaa kirjoitusprosessiani kuin sitä, miten minut ihmisenä muistetaan.

Haluatko lopuksi kertoa siitä, mitä kirjoitat tällä hetkellä ja millaisessa vaiheessa koet olevasi kirjoittajan taipaleellasi?

V: Kirjoitan runokirjaa työnimellä Vivarium ja suunnittelen romaania. Runoteos käsittelee ainakin putoilevia sormia, hirveitä mehikasveja, luonnon puremia, rapisevia avaruuspukuja ja Sir David Attenboroughin karkailevia hiuksia. Toivottavasti se onnistuu sanomaan myös jotain vähän syvällisempää. Siinä on erilaisia elämää käsittäviä paikkoja ja rajattuja tiloja, joista kuitenkin helposti karkaillaan omille teille. Lopputulos on kai minulle tyypillisen eloisa ja sekava. Omalla kirjailijapolulla ajattelen olevani aika alussa. Romaanista voin sanoa, että se tulee olemaan tyyliltään realistisempi kuin Fernanda.

Jutun kuvat: Veera Antsalo