25.1.2022

Amanda Palo kirjoittaa esikoisteoksessaan Outoja kaloja niukkaa havaintolähtöistä lyhytproosaa, jonka kieli on toteavaa ja suoraa. Yllätyksiä, vauhtia, käänteitä tai muita tehokeinoja on vähän.

Palo on taitava pelkistäjä, joka luo toimivia rajauksia teksteihinsä. Henkilöitä ei nimetä tai luokitella ammattien kautta. Useimmiten hahmot tulevat esitellyksi sukupuolensa kautta. Rooleista yleisimmät lienevät nainen, mies, rakastaja, ystävä, sukulainen. 

Havainnot ovat usein tunnistettavia, nuoren kaupunkilaisen tekemiä. Tiheämpää outouttamista ja erikoisia yksityiskohtia alkaa toisinaan kaivata, mikä ei tarkoita, etteivätkö tekstit toimisi ilmankin. Lista kuulluista, tarkistamattomista faktoista on hauska esimerkki esteettisestä sijoittelusta, jossa mukana on juuri sopivasti ylhäistä ja alhaista, pientä ja suurta, merkillistä ja tavallista. Vaikka kirjoittajalla on teatteritausta, on virkistävää että draamallista lunastusta ei juurikaan haeta lähtökohtien, rehevän dialogin, vahvojen hahmojen tai maksimaalisen jännitteen kautta.

Palo on kuitenkin kyvykäs ns. passover questionin hyödyntäjänä. Hän näkee, mikä toisteisessa tarinassa voi muuttua, millaiset variaatiot kuljettavat tarinaa tehokkaasti silloin, kun tilanteet toistuvat. Tämä näkyy mm. tekstissä naisen yksityisestä ja yleisestä pelosta miehiä kohtaan. Hieman samansukuisena pidän novellia ”Rakkaus”, jossa rakastajat paljastavat toisilleen, miten haluaisivat toisensa surmata – uskaliaasta aiheesta puristuu teoksen pieni kipeä helmi. Palolla on taito eritellä sanojen, tekojen ja eleiden astevaihtelua, erityisesti pienen tilan jatkumoissa.

Kuvaukset illanvietoista ja parisuhteiden yksityisistä hetkistä toistuvat. Kutsuja ja tilaisuuksia täytyy toisinaan paeta, ihmiset tapahtumissa ovat outoja nauravia kaloja, mutta vieraus säteilee myös rakastajien areenoille, kodin yksityiseen. Rakastavaisten ounastellaan katoavan muiden sosiaalisista kehyksistä, muuttuvan näkymättömiksi, mutta heistä kirjoitetaan paljon. Yhdessä tekstissä romanttiset suhteet muovataan ”unohtamisen laeiksi” antamalla ihmisille nimiksi aakkosten alkukirjaimia, kuin jossakin loogisen kielen löyhässä mukaelmassa. Myös erotekstejä on runsaasti, mutta ne eivät pääse aivan lähelle, ehkä koska riittävää traagista tai koomista virettä ei ole.

Kokoelman miehet tuntuvat äänekkäiltä, tilaa vieviltä ja itsevarmoilta, myös tekstissä, jossa kertoja kertoo päivistä, joina on kokonaan mies, ”helpoimmalla tavalla”. Oleellisena maskuliinisuustekstinä pidän juttua, jossa mies korjaa virhettään jyrkällä oikeudentunnolla, mutta ei huomaa, kuinka halunsa kommunikoida ja hoitaa tilanne oikein poistaa hapen muilta. 

Henkilöhahmojen käytöksessä on haettuakin draamaa: rakastajat pitävät itseään salaperäisinä, kauniina ja tarkastelemisen arvoisina. Dramatiikkaa syntyy itsekeskeisistä minäkuvista. Kaikkien pitää haluta minua, tulla minun kotiini, koskea minua. Pohdinnat siitä, miltä kertoja näyttää toisten silmissä, toistuvat. Nähdyksi tulemiselta puolustaudutaan harjoittelemalla häpeää poistavaa kävelyä.

Jonkinlaista pimeän puolen paljastamista ja psykologista riitasointua väreilee useammasta tekstistä. Kipua tuottavat teot rauhoittavat, imartelevista asioista valehdellaan toisen hyväksi. Hulluksi tulemisen pelko ja jonkinasteisen rajuuden ihailu vaihtelevat. 

Jotkin tekstit tuntuvat toisia enemmän luovan alan ammattilaisen käsialalta. Ihmisiä tarkkaillaan raitiovaunussa ja terassilla, hajumuistoista kirjoitetaan. Toisinaan tarkkailu havaitaan, katsojasta tuleekin katseen kohde. 

Vieraammaksi tässä niukkuuden ympäristössä koin symboliselta tuntuvan (uni?)aineksen, jota olisi ehkä pitänyt olla enemmän, jotta se olisi perustellut itsensä paremmin.

Amanda Palo Outoja kaloja
96 s., Kosmos