19.5.2022

Luin jokin aika sitten Han Kangin tuoreimman suomennoksen ja mietin, että veivaileepa tämä viehättävästi kasaan erilaisia valkeuden kuvia. Syntyi korvamerkintä, että jotain samanlaista joskus. Sitten tajusin, että olenhan minäkin tällaisen tehnyt, värikirjan.

Mustat juuret käsittelee mustaa energiana, syötävänä, mielialana, musiikinlajina, huumorina ja aikamuotona. Mustat teokset ovat aina kiinnostaneet: tuskin olisin lukenut Juha Siron Mustaa runokirjaa tai Maija Muinosen Mustia papereita verekseltään, jos niiden nimet eivät olisi antaneet värikoodia. Paljonhan näitä on, viime vuosiltakin: Musta satu, Musta peili, Mustaa valoa, Mustaa jäätä, Musta vyö, Mustat koskettimet ja vaikka ”Musta kuu”, William van Hornin akkaritarina, jossa pelottava öljyhirviö valtaa mestat.

Kari Hotakainen sanoi joskus henkensä vaarantaneen auto-onnettomuuden jälkimainingeissa, että ”En ole ottanut vastaan mitään synkkyyttä yli vuoteen, koska minulla ei ole siihen varaa, mahdollisuutta tai mielenkiintoa”. Tätäkin ajatusta olen joskus elänyt ja hengittänyt, toivonut päivästä toiseen että jostain ilmaantuisi heittoistuin, joka sinkoaisi jonnekin sinne, missä apatian tunnukset voi ottaa vastaan niin, että niiden vaikutus ei olisi itselle uhkaksi.

Rakastan 60-80-luvun kirjankansia ja etenkin niitä, joiden musta on kyllin mustaa. Monet Weilin+Göösin, Gummeruksen, Odessan, Kariston, WSOY:n, Otavan jne. niteet saostavat kansipapereiden väliinkin rotkon sävyjä, mutta varsinkin kirjojen kannet hätkähdyttävät. Mietin The Fast Show’n Johnny Nice Painter -sketsejä, joiden yksitoikkoinen jännite perustuu siihen, että töppöpartainen ja pehmeä-ääninen maisemamaalari päätyy kerta toisensa jälkeen sotkemaan maalauksensa mustalla, potkimaan heleät pastoraalimaisemansa pitkin piennarta ja mylvimään pimeää aforistiikkaa: ”It’s all black! Black!” Naurattaa, jos tunnistaa.

Johnnyn tavoin laitan väriä, mutta varmistan kuitenkin mustalla.

”Of all the colours in the world I had to choose the one with none.”

Jos voisi valita, voisi valita?

* * *

”Mitä ovat nämä mystiset juuret?”

MJ:ssä esiintyy joitakin tarinasta toiseen kulkevia johtomotiiveja. Näistä oleellisin lienee kirjan nimeenkin (tavallaan) noussut mustajuuri. En ajattele, että tämä mainio juures olisi pelkkä kirjallinen hilavitkutin, (mitä se kyllä on sitäkin, niin kuin johtomotiivit usein ovat, yliohjaavia ja vähän kumisia niputtamisen tapoja), koska mustajuuri on myös kausiruokavalioon oleellisesti kuuluva juures.

Tykkään mustajuuren kapeasta ja taipuisasta rakenteesta. Tykkään sen pehmeästä kuoresta. Tykkään siitä, kuinka kuorimisen jälkeen juuren kalvas pinta tahmaantuu ja tummuu. Pidän mustajuurta kelpo sosekeittojuureksena, mutta olen oppinut morjestamaan siitä myös yksistään, paahdettuna tai paistettuna.

Kun olen kirjan myötä tyrkkinyt ihmisille joitakin praksis-bonus-juuria, almujen peruina on sukeutunut kysymyksiä siitä, miten tämä maan ruskeanvalkea pätkis kannattaa valmistaa. Oma suosikkini noudattelee pitkälti kirjan hääaterialla mainittua tapaa: sosekeitossa perunan ja kerman kanssa, kaverina paahdettuja parmesaanilastuja (tai soijahiutaleista läträttyä vegepekonia), lautasen reunalla hyvää leipää.

Ruoka on hassu sosiaalisen erottumisen väline. Jo näiden ”suositusten” kirjoittaminen tuo velmun olon, että olenkohan nyt vinssaamassa itseäni johonkin kokkivelhojen ruokataivaaseen. No, en ole, vaikka jalostunut ruokatietous minuakin äimistyttää. Usein yritän kuvitella, mitä samanlainen laajalle levinnyt uteliaisuus ja kokeilunhinku tarkoittaisi omassa leipälajissani, kirjakaunossa.

Proosassa ruokapuhe tuntuu usein keräävän monia eettisiä, satiirisia ja keskiluokkaisia merkityskerrostumia. Omassa kirjoituksessa huomaan, että esim. lihansyönnistä tuntuu vaikealta kirjoittaa antamatta sille latautunutta merkitystä – tai olla näkemättä ruokaspesialistien taioissa tiettyjen luokka- tai sosiaalisten sarkojen viriämistä. Periaatteessa kirjan lautasella voi olla mitä tahansa, mutta valinta tuntuu aina isolta, koska ihmiset lukevat ruokia taitavasti. Ehkä näiden merkityskerrosten takia tätäkin ”ruokapäivitystä” oli jokseenkin hankala kirjoittaa.

Kaikesta huolimatta: syksyllä taas tavataan, juuri hyvä.

(Nämä Mustia juuria taustoittavat postaukset julkaisin taannoin Instagram-tililläni.)