26.10.2021
Lähtötilanne on tämä:
Äiti pyytää keski-ikäistä poikaansa ajamaan itsensä Yli-Purmoon. Siellä odottaa selkärankareumasta kärsivä isäntä, joka on kuullut äidin parantajantaidoista. Poika keskeyttää väliaikaiset työnsä Virossa ja saapuu äitinsä luo. Matkaan lähdetään Ford Caprilla, jonka isä on jättänyt talliin neljäkymmentä vuotta sitten.
Tämä on lähtötilanne, oikeastaan kaikki, mitä Peter Sandströmin romaanissa Valkea kuulas varsinaisesti tapahtuu. Ja silti se on vähintä, mitä kirjassa tapahtuu.
Miksi rakastan Peter Sandströmin kirjoja? Miksi rakastan niitä niin paljon, että oikeastaan haluaisin sanoa rakastavani niiden kirjoittajaa, en ainoastaan teoksia?
Sandströmin suomennettuja, autofiktiivisistä elementeistä rakentuvia romaaneja ja novellikokoelmia lukiessani olen miettinyt tätä kysymystä. Miten proosan lumo toteutuu niissä, vaikka kirjojen ja tarinoiden perustilanne on niin usein sama: keski-ikäinen mies saapuu auttamaan iäkästä äitiään Uuteenkaarlepyyhyn.
Mikä tässä asetelmassa kiehtoo ja vetoaa?
* * *
Valkea kuulas on temaattisella tasolla kirja perhesiteistä, kotipaikasta ja rakkaudesta, oikeastaan kertojan epäilyistäkin rakkauden suhteen. Se on kirja isästä, äidistä ja menneisyydestä, elämästä 70- ja 80-lukujen rannikko-Suomessa.
Äiti on ollut toimelias ja aikaansaapa. Nuorena saatu salamanisku on tuonut käsiin parantajankyvyt, ”veden lailla virtaavan lämmön”. Isä on ollut eläintentappaja, ottanut hengiltä satoja kissoja, koiria ja hevosia, halunnut selvitä taisteluista voittajana mutta kuollut nuorena.
Isä tappaa, äiti parantaa, mutta pojan kyvyt tehdä asioita muille ovat rajalliset. Hänellä ei ole auttamiseen tarvittavia voimia. Hän ei oman käsityksensä mukaan ole taitava missään, ei rakenna taloja tai esineitä, vaikka on kasvattanut kaksi lasta ja työskennellyt sanojen kanssa koko elämänsä.
Tästä huolimatta poika saapuu äitinsä luo, kun tämä pyytää, laittaa vanhan Caprin ajokuntoon. Auto on viimeinen yhteys etäiseksi jääneeseen isään, joka on haudattu talon pihamaalle vuosikymmeniä sitten.
Vaikka kertoja saapuu auttamaan äitiään, hän on jatkuvasti sivussa, tarkkailija. Omat lapset ovat kasvaneet, etäistä puolisoa kuvataan nimellä, joka ei ole nimi (”Rahastonhoitaja”), kuten Sandströmin muissakin kirjoissa. 85-vuotias äiti tuntuu olevan ainoa, joka toivoo kertojalta mitään. Äidin sisaret ovat puolison tavoin menehtyneet, hän tuntuu saaneen kaikki heidän toteutumattomat elinpäivänsä. Äidille poika on se mitä hänestä on jäljellä, pojalle äiti taas ainoa, joka häntä enää tarvitsee. Tätä läheisyyttä, sen muodostumisen perusteita Sandström kuvaa huumaavalla tarkkuudella ja läsnäololla.
Äiti ja poika tuntevat toistensa ilmeet, ajatukset, aikeet, toiveet – mutta eivät aina.
* * *
Rakastan Sandströmin kirjojen lempeän reflektion tunnelmaa. Sen tovereina kulkevat itseironia ja epävarmuus, pieni patetiakin. Rakastan Sandströmin ja suomentajiensa Outi Mennan ja Katriina Huttusen kerronnan rauhallisuutta ja tasapainoa. Hypnoottisuuteen asti hiottua ilmaisua, joka tekee elämystason nautinnon yksinkertaisista asioista, kuten auton käynnistämisestä tai kesken syömisen sanomatta jääneistä asioista.
Sandströmillä on hyvin vastaanottavainen silmä sille, kuinka ihmisistä yhteisöissä puhutaan. Millä tavalla heidän elämänsä kietoutuvat toisiinsa vuosikymmenten yli, ja kuinka pienin vivahtein tätä kietoutumista voi kuvata niin, että se tarttuu. Sandström kuvaa seesteisellä tavalla vanhenevien ihmisten maailmaa, sitä kuinka kaikki jää hiljalleen taakse, vuosikymmenet muuttuvat ketjuksi, jota voi hyppiä nopeasti suuntaan ja toiseen.
Rakastan sitä, kuinka harvoin Sandströmin kirjoissa kärjistetään asioita, kilistellään draaman ulkoisen konfiliktin puitteita. Myötätunto, jolla ikäviäkin asioita kuvataan ja kerrotaan, on sattuvaa. Kertoja on sairauksille ja kuolemille paljon lempeämpi kuin voisi olla. Jännitteet syntyvät sisäisistä ristiriidoista, siitä millä tavalla kertoja muistaa, kokee ja näkee. Siitä, että mitään ei voi sittenkään tietää toisesta varmaksi: onko hän todella tuntenut niitä ihmisiä, jotka ovat olleet hänelle lähimpiä? Tietääkö hän, rakastavatko he, ja mitä?
Sandströmin kertojalta, keski-ikäiseltä perheenisältä, puuttuu maskuliinisen kohtuuttomuuden ja kaikkivoipuuden rekisteri. Kertoja on kasvatettu ajattelemaan, että toisia ei saa häiritä, ei saa olla vaivaksi. Parempi on sulautua joukkoon, Petri Tammisen kertojien tapaan. Rakastan sitä, miten ihmiset Sandströmin kirjoissaan esitetään, miten sukupuolet ja sukupolvet. Kuvauksessa ei ole juuri mitään erityisen omaperäistä, ja silti kuvat pysyvät kirkkaina ja luontevina. Toisto on välillä runsasta, niin ajatuksen liikettä mallintavalla lausetasolla kuin juonitason asetelmissa. Asetelmat varioituvat vain vähän, mutta kuitenkin tarpeeksi, jotta autofiktion rautakehikkoa muistuttava ennakko-odotus rikkoontuu.
Jotain levottomuutta herättävääkin on siinä, kuinka monta kertaa Sandströmin kirjojen kertoja on menossa auttamaan äitiään. Kuinka äiti on kirjasta toiseen sama ja eri, kuinka kertojan muiden perhesuhteiden laatu ja määrä vaihtelee. Toisto on perhesiteissä kaunista. Jokin Sandströmin tavassa käyttää suomenruotsalaisen kerronnan arkista tyyneyttä, patalappujen virkkaamista ja silakoiden perkaamista, kiehtoo yhä uudestaan.
* * *
Rakastan myös kirjojen harvaa dialogia. Kohloja murresävyjä ja sitä miten replikointi on sivulle järjestetty. Ilmavasti, välillä kaksi repliikkiä samalla rivillä, elegantisti ja rytmikkäästi, ilman lainausmerkkejä, jotka heittäisivät dialogin leipätekstistä irralleen. Rakastan sitä, kuinka lauseet palaavat yhä uudestaan tyrmäävän hienojen, lakonisten ja aforististen tiivistelmien kanssa:
Mitä rauhallisemmaksi tunsin oloni, sitä voimakkaammin ja nopeammin sydämeni löi. Se oli yksi nuoruuden piinaavista paradokseista, joka tuntui tapahtuessaan itsestään selvältä mutta jota ei voisi milloinkaan myöhemmin toistaa todellisuudessa, ainoastaan muistoissa.
Jokainen, joka pysyi hengissä ja terveenä, saavutti ennemmin tai myöhemmin pisteen jossa tosiasia oli vain pakko hyväksyä: maailmaa, johon kerran synnyin, ei ole enää olemassa.
Niin, äiti sanoi, sanoin ”melkein heti”, koska vanhemmiten tuntee harvoin mitään heti, olet ehkä alkanut huomata sen, ethän ole itsekään enää nuori.
Olen yksinkertaisesti vanha, hän sanoi. Vanhat ihmiset haluavat valmistautua lepoon. Niin se vain on.
Ruumis meidät kaikki lopulta tappaa – -.
* * *
Erityisen kielletyltä tuntuu rakkaussuhteeni Sandströmin tapaan kuvata muistoja ja muistamista. Kaiken järjen mukaan minkään siinä ei pitäisi toimia, ei ainakaan niiltä osin kuin kaunokirjallinen kompositio minulle hahmottuu. Ja kuitenkin rakastan tapaa, jolla Sandströmin kertoja kertoo maailmasta itselleen. Hän liikkuu sattumanvaraisesti ja assosiatiivisesti oman elämänsä aineksissa. Kirjat vaeltelevat tajunnoissa ja puhunnoksissa, antavat juonen hajota vaikutelmiksi ja muistojen kerroksiksi, anekdooteiksi ja tulkinnoiksi.
Kirjan rakenteessa tämä tarkoittaa, että se mikä alkaa äidin luokse saapumisesta lipuu mielenkiintoisen pehmeästi Caprilla tehtyyn automatkaan isän kanssa, sitten teinivuosien rakastettuun Tereseen, isän kuoleman jälkeen hankittuun kilpikonnaan ja vasta sitten, kun kirjaa on jäljellä neljännes, varsinaiseen parannusmatkaan äidin kanssa. Kirja luo nahkansa yhä uudestaan, kamppailee tiekirjan ja kronikan lineaarisia odotuksia vastaan. Niin paljon on tallessa, muistoina käytettävissä ja läpikäytävissä, ilman että kukaan voi ottaa juuri sitä pois. Sehän on hienoa!
Yleensä assosiatiiviset, muistinvaraiset liikkeet rakenteen aineksina ja tilkkeinä heittävät minut sijoiltani, mutta Sandströmin teoksissa näin ei käy, vaikka kertojan muisti on ilmiömäinen ja romaanin rakenne käytännössä loputtomien anekdoottien, muistojen ja lyhytproosan kudosta. Kadehdin kertojan muistia ja samalla elän sitä, vaikka tiedän sen välitetyksi, muunnelluksi, rakennetuksi, otan vastaan yhä uudet johtolauseet, joihin verbit ’ajatella’ ja ’muistaa’ johdattavat.
Kertojan kyky liikkua ajan yksityiskohdissa on vaikuttavaa, vaikka sinänsä on naurettavaa ja järjetöntä, että joku muistaisi kolmenkymmenen vuoden takaa vaatetuksen ja liikkumisen koreografian yksityiskohtia myöten. Muistoissa eletään, mutta niitä käytetään myös tapahtumien motivointiin, asioiden saavuttamiseen. Muistot vihjailevat ja vaihtavat nopeasti paikkaa, eivät yritä sanoa liikaa tai olla symbolisia tai dramaturgisesti oikein jollakin kohosteisella tavalla. Jopa sivun mittaiset muistot muiston sisällä otan näiltä pohjin vastaan hyväksyen.
* * *
Valkean kuulaan kertoja palaa yhä uudestaan rakkauteen, joka on hänelle kuin peruna: puolikova, kova tai pehmeä. Jokaisella on käsitys siitä, mitä rakkaus on, kertoja ajattelee, mutta jollakin tavalla se pysyy meille silti aina kaukana, lasin takana kuin televisiokuva. Rakkaus on spektaakkelia ja synteettisiä aineksia, tapa ahtaa tunteita valmiisiin muotteihin ja rituaaleihin, pelkkä sana, jota ei oikeasti ole olemassa lehtien, kirjojen ja elokuvien sääntöjen ulkopuolella. Vain kertojan rakkaus lapsia kohtaan tuntuu todelliselta. Se syntyy siitä, miten he sijoittuvat jalkapallokentällä tai opettelevat ajamaan huojuen, ilman apupyöriä.
Ja silti: kun äiti sanoo pojalleen, että rakkaudelle ei saa antaa liikaa valtaa, poika läimäisee äitiä niin, että tämä putoaa laatikolta, jolla istuu.
* * *
Rakastan Sandströmiä, koska Sinulle joka et ole täällä -novellikokoelmassa novellin ”Isänsä poika” alku oli kerran ja on vielä kauan sen jälkeenkin tiheänä tunnelmaa, oikeastaan eräänlainen sisäänheitto Sandströmin maailmaan, kaikkiin sen syvyyksiin. Nyt huomaan, kuinka hyvin aloitus istuu myös Valkean kuulaan maisemaan:
Isällä oli tapana nukkua kasvihuoneessa, siinä varastossa jossa kauden hedelmiä säilytettiin. Hänellä oli siellä laveri ja lamppu seinällä. Ajattelin että se oli hänen turvapaikkansa, että hän tarvitsi omenan ja sipulin tuoksua saadakseen öisin rauhan.
Tarvitsi omenan ja sipulin tuoksua saadakseen öisin rauhan!
Tarvitsi omenan ja sipulin tuoksua saadakseen öisin rauhan!
Tarvitsi omenan ja sipulin tuoksua saadakseen öisin rauhan!
* * *
Sandströmiä on kutsuttu joskus enemmän tai vähemmän epätoivoisesti ”Turun knausgårdiksi”. Tietenkään hän ei sitä ole, ei kaikenkirjoittava tai piinallisuuksiin asti tarkka, mutta vähintään yhtä oleellista on, että hän ei ole myöskään suomenruotsalaisen proosan ehdotus seuraavaksi Tikkaseksi tai Kihlmaniksi. Sandström ei revi. Hän paikkaa, kuin Bargum. Valkea kuulas ehdottaa, että Sandströmiä voi pitää myös tunteiden etsijänä. Hän poimii tunteiden vivahteita piiloistaan, arkisen elämänkulun takaa, pienistä yhteisöistä, kaikkialta, mutta ennen kaikkea syvältä ihmisten sisältä.
Valkea kuulas on kirja, jonka mukana maailma hetkeksi avartuu, vaikka pysyykin koko ajan käsillä, käsitettävänä. Arvokas sijaitsee yksinkertaisessa. Kun itse tapahtumia kuvataan tavallisesti ja arkisesti, tajunnan ja ajattelun maisemat laventuvat ja venyvät hurjasti.
Toivon suuresti, että Sandströmin kääntämätön tuotanto (kaksi romaania, kaksi novellikokoelmaa) ottaa ennen pitkää paikkansa suomentajien työpöydillä.
Hienoilla suomennoksilla on merkitystä.
Peter Sandström
Sinulle joka et ole täällä, 2012
Valkea kuulas, 2014
Laudatur, 2016
Äiti marraskuu, 2018
Rakkaus on kesy eläin, 2020
S&S