7.10.2022

Eeva Åkerbladin runoproosateos Huolenpitoja alkaa puristamisen kuvista. Kädestä kahvalla, huivista kaulalla, tilanteesta jossa vasta valmistaudutaan rentoutumaan. Teoksen loppupuolella puristamiseen palataan (lapsen tavoissa puristaa nukkeaan), mutta väliin mahtuu paljon hellittämistä.

Huolenpitoja herättää vaikutelman tarkoin valikoidusta pehmeydestä. Teoksen puhuja maleksii ja kuljeskelee, tarkkailee ja ottaa vastaan, hoivaa lentorikkoa lintua ja jääkaapin pikkupuuta, väistelee optimointia ja ulkopuolelta asetettuja odotuksia, vaikka toimittaakin ilmaisussaan jonkinlaista säntillisyyttä. 

Säntillisyys tulee ilmi etenkin listoissa ja luetteloissa, joita teos hyödyntää: lukija tutustutetaan matkakohteena olevan kylpylän palveluihin, altaisiin ja aamiaistarjoiluihin sanajonoilla, jotka taipuvat asettelultaan milloin säntillisesti vasemmalle, milloin pitkin sivua, milloin keskeytyen, mikä toisinaan häivyttää luettelot miltei näkyvistä. 

Teos viihtyy muutoinkin kuvailun rekisterissä, kylpylämiljöön ja sen monien ohjelmanumeroiden havainnoimisessa. Alussa puhuja valmistautuu itse maksettuun matkaansa kireästi ja vakuutellen. Aikamuodot ja lauseet puuroutuvat, mutta puhujaminä kertoo olevansa valmis ottamaan esiäitien emännöimän kylpylän vastaan ilman vaatimuksia. Kiitollisuuden sävy vaimentaa hemmottelureissun satiirisia ja tapakoomisia mahdollisuuksia, vaikka myöhemmin tällaisetkin ulottuvuudet tulevat vastaan runoja hetkellisesti häiriköivässä byroo-verbaliikassa. 

Jossain toisen tai kolmannen osaston tienoilla teokseen alkaa tihkua kohtausmaisuutta. Aukeamat runsastuvat tekstistä, joka järjestyy kerronnallisesti mm. kosmologin käsittelyssä ja lentorikon linnun hoivaamisessa. Myös luettelot jatkavat: on hoitaa-sanan merkityksiä ankkuroiva sivu (josta hoitaa-sanat on näppärästi häivytetty), on numeroitu lista ”elämänohjeista” ja synonyymeistä kävelemiselle ja kulkemiselle, jotka yhdessä maleksimisen ja joutilaisuuden kanssa muodostavat teokselle tärkeän alatason. 

Huolenpitoja taittuu kiinnostavasti kylpylän havainnoista sen lähiluonnon, metsien ja sammalten kuvaukseksi. Åkerblad luo kekseliäitä yhteyksiä veden ja ihojen välille: ”kämmenhiki yhtyy puron kiiluun”, ”vedessä kelluu kukkien ihoa”, ”nuolaisen salaa olkaani”. Sitruunaperhoset imevät mettä runominän hipiältä, ja miksi eivät imisi, kun tämä peseytyy kylpylässä kuusi kertaa päivässä. Hennot vedet sisällä ja vihmovat sateet ulkona asettuvat teoksessahäilyviksi vastavoimiksi.

Tekstin asettelu on usein ilmavan etsiskelevää. Merkityksiä rakennetaan koko sivun alalle, monet lorumaiset sanavalinnat yllättävät (Huolenpidoissa hihkutellaan, läimitetään, kuoreksutaan, sykerrytään, hemskytellään, nivistäydytään). Osastot on nimetty viimeisen säkeensä mukaan, mikä tuo teokseen tiettyä pyöröovimaisuutta: ehkä sanatoriosta ei ole tarkoituskaan poistua, ehkä sen kirjastoon on syytä jäädä lukemaan Rekolaa ja Sebaldia?

Teos tuntuu monin tavoin sellaiselta, joka tietää tarkasti mitä tarvitsee. Se on samaan aikaan virkistävän moniselitteinen ja harmoninen, miltei ohjelmallinen hoivan kuvaus, mutta silti kaikkea muuta kuin kertakohtaamisella tyhjentyvä. Kirjassa on hienoa runsautta ja imaginaarisuutta, mutta myös levollista itseen keskittymistä, jonka voi ajatella kulkevan käsi kädessä joutilaassa minä-kokijassa heränneen runsaskuvaisuuden kanssa.

Eräänlaisesta inspiraatiositaatista käyvä ”Kokeile useammin mahdollisuutta” tuntuu pieneltä rannekkeelta teoksen maailmaan. Kun kirjan laskee käsistään, mahdollisuudet kohisevat. Saattaa esiintyä huomattavaa tarvetta huuhdella kesäuikkareiden humukset jossain luksuksenomaisessa suomi-jacuzzissa – taas.

Eeva Åkerblad Huolenpitoja
106 s., S&S