.
10.10.2025
Christian Krachtin muutama vuosi sitten ilmestyneen Eurotrash-romaanin loppupuolella on kohtaus, jossa vieraillaan Genevessä kasvaneen ja kaupunkia toisena kotinaan pitäneen argentiinalaiskirjailija Jorge Luis Borgesin haudalla. Romaanin autofiktiivinen minäkertoja, isovanhempiensa natsimenneisyyden ja vanhempiensa varallisuuden kanssa batallelaisittain tiliä tekevä mieskirjailija ja hänen vodkaa ja rauhoittavia nappaileva tyranniäitinsä paikantavat koiranpensaiden peittämän kirjailijahaudan Cimetière des Rois’n hautausmaalta. He kiinnittävät huomionsa erityisesti haudan viikinkihenkiseen kuvitukseen ja The Battle of Maldon -runosta lainattuun vanhan englannin katkelmaan And ne forhtedon na (”Älä ole peloissasi”), mutta on Borgesin hauta kiinnostanut kirjailijoita ennenkin.
Jo samaisen Krachtin esikoisteoksessa Faserland (1995) käydään argentiinalaistaikurin viimeisellä leposijalla. Oma lukunsa hautavisiittien joukossa on chileläisen kirjailija-toimittaja Eduardo Labarcan tempaus 2010-luvun alusta. Historiallis-fantastisesta proosasta ja esseereportaaseista mittavan uran veistellyt Labarca nostatti latinalaisessa Amerikassa kirjallisia kuohuja vuonna 2010 valikoituaan El enigma de los módulos -teoksensa kanteen potretin itsestään virtsaamassa Borgesin haudalla. Myöhemmin asiaa soviteltiin ja tasoiteltiin, virtsa oli chileläisen mukaan vettä ja tempausta innoitti Simone de Beauvoirin korkeakirjallinen ennakkotapaus, kuvaus Chateaubriandin haudalla virtsaavasta Sartresta. Oli niin tai ei, Labarcan tempaus imeytyi 2000-luvun kulttuurihistoriaan ansaitsemalleen paikalleen, turistisivustoja kiertäväksi kirjalliseksi myytiksi ja yhdeksi aikojen lukuisista sic transit gloria mundi -kuriositeeteista.
Cimetière des Rois’n pieneltä mutta säntilliseltä hautausmaalta Borgesin haudan löytää ilman sen kummempia kusikuvien katseluitakin. Kuten Kracht ja moni muu on huomannut, kirjailijan hautakivi on luonteikas, muinaisnorjalaisia sotilaita ja viikinkilaiva röpelöisessä luonnonkivessä. Suorakulmainen, hoidettu varvikko haudan edessä nousee kuivan hakkeen päälle kuin ilmassa leijuva viherpatja. Kiihdyttävintä elämänsä ja näkökykynsä kirjoille luovuttaneen argentiinalaismestarin haudalla ei kuitenkaan ole itse kivi tai lähiympäristön kasvisto, vaan se mitä varvikkomaisen hautakulmion toiselta sivustalta erottuu. Kynttilöiden, sytyttimien, kolikoiden, kukkien, kynien ja muun perinteisen muistorihkaman sijaan joku paikalla käväissyt on nimittäin jättänyt kirjailijan ja ex-kirjastonjohtajan viimeisen punkan partaalle mustat string-malliset alushousut.
Kirjallisuuden ja kirjailijahautojen ystävää tuntemattoman kävijän sveitsiläiskivikkoon jättämä vaatetoimitus askarruttaa pitkään. Jos näet mitataan keskimääräisen kirjallisen uran lakipisteitä, niitä sattumanvaraisia huippukohtia, jotka saattavat manifestoitua kirjallisten kokoontumisajojen yleisösedimenteissä, palkintolautakuntien horjuvissa lukupinoissa tai vaikkapa lentokenttien pokkarikäännösvalikoimissa, on ehkä todettava, että tällaisten merkkipaalujen rinnalla sokean kirjailijaneron haudalle pullosta tai muualta hulauteltu juhlavesi ja mustat string-alushousut tuntuvat suorastaan henkilökohtaisilta tervehtimisen muodoilta.
Rahoitusta voi saada moni, mediassa kiitellyksi tulla laajakin joukko tekijöitä, mutta kuka saa (teko)kusta, kuka saa kalsarit, kuka saa opetuslasten ikuiset paluut luokseen? No Borges tietysti.
”Uskon että kuoltuani armeliaat kädet heittävät ruumiini kaiteen yli ja mittaamattomasta avaruudesta tulee hautani; ruumiini putoaa pitkään, mätänee ja hajoaa loputtoman putoamisen synnyttämässä tuulessa.” (Jorge Luis Borges: ”Baabelin kirjasto”, suom. Anu Partanen)
Labarcan teoksen kansikuva: amazon.com