20.8.2022

”En ajattele, että läheiseni lukevat tekstejäni. Ehkä jopa toivon, etteivät he lukisi.” – Maija Sirkjärven haastattelu

Kirjailijajuttusarjan toisessa osassa jututin Maija Sirkjärveä. Maijan esikoisteos Barbara ja muita hurrikaaneja (2018) on hauskimpia lukemiani kirjoja, vauhdiltaan ja energialtaan ihan mieletön tykittely.

Ihana novellikokoelma näyttää, mitä tapahtuu, kun pimeät auktoriteetit ja erittäin touhukkaat touhottajat kampeavat liian lähelle ehdotuksineen. Jutut sinkoilevat kataliin ja hengelle vaarallisiin vaiheisiin, mutta myös ns. isoihin tajuamisiin, esimerkiksi Forssassa.

Suosittelen kirjaa kaikille.

* * *

Terve ja moi, Maija. Aloitetaan siitä, mihin Barbara lopettaa: pelottaako sinua?

M: No ei onneksi. Ehkä vähän jännittää.

Kirjoitit taannoin viestissä, että harva ymmärsi novellikokoelmaasi niin kuin olit sen päässäsi suunnitellut. Vastaanotossa kirjan absurdius ja outous painottuivat, mutta ne asiat, joihin olit eniten kiinnittänyt huomiota, eivät nousseet esiin. Oliko Barbaran vastaanotolla merkitystä siihen, kuinka olet sen jälkeen kirjoittanut?

M: Se yllätti, miten vähän kritiikeissä/blogeissa käsitellään teemoja tai ylipäänsä sitä mitä kirjoittaja kenties tutkii tekstissään. Kirjan vastaanotolla ei kuitenkaan ole ollut merkitystä siihen, miten myöhemmin olen kirjoittanut.

Nyt olen kokeillut pitkää proosaa ihan vaan kokeilun ilosta, mutta varmaan taas joku päivä novellia.

Kuinka tärkeää vapaus oli Barbaraa kirjoittaessa? Tekstisihän tuntuu aika usein keskivertoproosaa vapaammalta. Hahmot toimivat ilman psykologista neulomista ja ”uskottavaa” pyöreyttä, juonet mullittelevat, lopetukset ovat avoimia. Toisinaan juonityön ilmitasollakin (”Ullan ja Banskun tuho”) pohdiskellaan, mitä ja miksi tässä nyt tapahtuu, kun silmien edessä pauhaava pahuus ja väkivalta pitäisi ymmärtää ja muuttaa järkeväksi. Syntyikö irtonaisuus itsestään vai oliko paljon sellaista hakemista, että missä on se piste, jossa selitystä on tarpeeksi, mutta ei liikaa?

M: Mulle ne tarinat on olleet koko ajan ihan johdonmukaisia enkä ole pyrkinyt mihinkään kummallisuuksiin. En siis ole yrittänyt mennä mitenkään vastakarvaan vaan koen kirjoittaneeni juuri niin kuin kyseisen tarinan idea vaatii. Ymmärsin vasta jälkikäteen, että muut ei lue niitä niin ku mä oon suunnitellu, ja ne eivät ehkä olekaan niin selviä. En tiedä, onko se hyvää vai huonoa kirjoittamista. Tommonen se nyt on.

Taisin jonkun verran miettiä kirjoittaessa, että paljastanko liikaa, mutta ilmeisesti huoli oli aivan turha.

Barbarassa on aika paljon juttua ihmisten hyväuskoisuudesta ja petetyksi tai höynäytetyksi tulemisesta. Tuntuu, että käytät tapahtumasapluunana usein erilaisia höyryisiä, vahingonkauppana syntyneitä kolmio- tai neliödraamoja. Teksteissä hymyillään näkyvästi ja piilossa tarpeelle olla ulkokultaisesti lämmin, kiltti ja kirkasotsainen, mikä sataa sekin hyväuskoisuuden saaviin. Nimitekstissä traaginen kertomus vanhasta aviorikoksesta saa kertojan kuuntelemaan ”korvat höröllä ja sylki kielen päällä”, kun petosta kerrataan asuntonäytöllä kertojan tulkinnan mukaan ”puhtaasta nautinnosta”. Mitä mieltä olet hyväuskoisuudesta ja petoksesta suhteessa kirjoittamiseesi? Onko lukijan tietoinen johdattelu ja sen jälkeinen odotusten pettäminen kirjoittajana hurmiollista, moraalitonta vai narratiivista pakkopullaa, jonkinlaisen jännitteen tai tulokulman rakentamista?

M: Ehkä ton koko kirjan pointti oli mun oma tutustumiseni pahuuteen tai ihmisluonteen nurjaan puoleen. Tulen tosi turvallisista, jopa pumpulisista olosuhteista ite, niin ehkä pahuus siksikin kiehtoo. Sit on tietty kiinnostavaa ja epämukavaa nähdä pahuus myös itsessään. Pahuudella on myös niin lukemattomia kasvoja, mikä innostaa. Esim tossa nimikkonovellissa pahuutta on juoruilu ja toisen yksityisyyden rikkominen. Suurin osa ihmisistä juoruilee. Yuval Noah Harari tais kirjoittaa, että juoruilun kehittyminen on tärkeä osa homo sabiensin selviytymistä tms. Silti juoruilu on monesti väkivaltaa sitä kohtaan, joka on juoruilun kohteena. Siis vaikka kyseessä olis joku ihan arkinen juttu, kuten vaikka toisen ihmisen terveydentilan analysointi. Ja monesti juoruilijat saavat nautintoa juoruilusta.

Liian vähän ajattelen tekstiä siitä näkökulmasta, että miten johdattelen lukijaa.

Monissa kokoelman teksteissä petollisuus johtaa lopulta kostoon, jota muhitellaan, hekumoidaan ja jäljestä päin selvitellään. Kosto tuntuu energiseltä vaihtoehdolta, joka lisää hahmojen jaksamista ja toiveikkuutta, tarjoaa ulospääsyn nöyryytyksen, harhautuksen ja ylikävelyn häpeästä. Kuinka paljon kostoissasi on lifestyle-ohjetta, kuinka paljon silkkaa silmäniskua? Vai onko se vaan sitä, että veitset saa parhaalla zwängillä esiin, kun ne kaivetaan koston kupeesta?

M: Tiedostamaton asia tämä kostolla mehustelu. Varmaan mussa on sellaista kilttiä tyttöä jonkun verran, että sit nää sisäiset patoumat tulee esiin tekstin kautta.

Ehkä ton koko kirjan pointti oli mun oma tutustumiseni pahuuteen tai ihmisluonteen nurjaan puoleen. Tulen tosi turvallisista, jopa pumpulisista olosuhteista ite, niin ehkä pahuus siksikin kiehtoo. 

Maija Sirkjärvi

Kirjoitat myös mahtavan herkullisia naapurihahmoja. Mistä tällainen tulee – perusopinnot pientaloalueella, paljon fiktiopahiksia vai mitä?

M: Oon asunut lapsuuden pientaloalueella. Kai se on mulle jonkinlainen sielunmaisema, vaikka oon asunut Helsingissä yli 20 vuotta. Tykkään kirjoittaa ihmisistä.

Barbarassa ihmisten suhteiden keskeisiä siteitä on, että yksi elättää ja raahaa perässä toista rakkauden tai jonkin huonosti perustellun valinnan tai velvollisuuden takia. Passiivisuus on kirjallisuudessa usein merkki siitä, että mitään kunnollista ei vain saada tapahtumaan, mutta sinulla tapahtuu koko ajan ja vaikka mitä, vaikka puheen tasolla ollaan kiinni passiivisuudessa. On paljon jahkaajia, joita kutkuttaa tai pelottaa vaarallisten tekijätyyppien vetovoima, semmoinen epäkunnollinen, levoton ja hallitsematonkin aura, joka nyhtää puoleensa. Joillekin hahmoistasi on toisaalta katkerakin pala, kuinka häijyt touhottajat porskuttavat. Mikä päättämättömyydessä ja passiivisuudessa kiinnosti? Tekstisi on kuitenkin kaikkea muuta – hyvin intuitiivisen ja nopean oloista, tekeväistä ja jatkuvasti vahvoja päätöksiä roiskivaa?

M: Mulla on nytki tekeillä olevassa tekstissä passiivisuus yksi osatekijä. Ehkä se aktiivisuus/passiivisuus-kuvio ihmisen elämässä kiinnostaa ylipäätään. Kirjoittaminen itsessään on usein noitten kahden voiman kanssa pelaamista. Välillä on oltava ”toimeton” ja vaan miettiä ja lillua, ja sit taas välillä pitää painaa ihan helvetisti.

Barbaran hienoimpiin puoliin kuuluu, että hullutkin asiat uskotaan kirjassa yleensä kyselemättä. Monessa tekstissä näkyy synkeä ja hilpeä halu ihailla vahvoja auktoriteetteja: poliiseja, synkkiä naapureita, kidnappaajia. Hahmosi tuntuvat aina tarvitsevan jonkun jota ihailla, jonkun joka vastaa kaikenlaisiin toiveisiin, mikä sitten sokaisee ihailun kohteen vähemmän mairittelevilta puolilta. Tässä suhteessa Barbara on ehkä aika ajankohtainenkin kirja. Onko kirjan viesti missään suhteessa sellainen kuin: Älä usko? Häiritsikö sinua kirjoittajana, että joistain tarinoista voi yksioikoisella lukemisella saada esiin aika konservatiivisetkin vireet ja moraliteetit, niin kuin että älä usko vieraita, älä ylitä rajojasi, älä lähde mukaan?

M: Ajattelen, että ihannointi on monessa stoorissa vastaus johonkin eksistentiaaliseen tarpeeseen, tai esim. ekassa novellissa ”Jari Aarnion” hahmo vastaa muiden hahmojen sisäisiin seikkailun/auktoriteetin/erotiikan/kapinan/moraalittomuuden tarpeisiin. En oikeastaan halua neuvoa ketään olemaan uskomatta tai harhautumatta, tai neuvoa muutenkaan. Kiinnostaa nuo konservatiiviset vireet, vaikka en ihan tiedä, mitä tarkoitat. Voi pitää paikkaansa, sillä koen olevani melko konservatiivinen ihminen kyllä.

Barbara elää vauhdista, koomisesta dialogista ja äkkiväärästä toiminnasta. Kuvailu on niminovellia ja paria muuta juttua lukuun ottamatta suht niukkaa ja hallittua. Tilojen ja talojen inventaariot ovat kuitenkin aika runsaita. Mistä kiinnostuksesi tilojen ja talojen kuvaamiseen juontuu?

M: Tiedostamaton asia tämäkin. Kai mä kirjoitan sillä tavalla ”kuva päässä” ja sit kerron, mitä siinä kuvassa näkyy. Usein kirjoitan myös ihmisistä niitä ympäröivien asioitten kautta.

Ruoka, matkustaminen, liikkuminen – pidätkö? (Kirjaa lukemattomille: kysymys on viittaus novelliin ”Southern belle”, jossa näitä asioita kommentoidaan vähän ironiseenkin sävyyn.)

M: Kun kirjotin tuota novellia, olin samaan aikaan Tinderissä. Havaitsin, että 85 % ihmisistä siellä harrasti hyvää ruokaa, matkustamista ja liikuntaa. Jaloja juttuja kaikki, mutta tommosessa äärihomogeenisuudessa on aina jotakin, joka alkaa maistua totalitarialta ja dystopialta. Tuli mieleen elokuva Invasion of the Body Snachers, jossa ihmiset korvataan klooneilla, jotka eivät tunne mitään.

Kun sain tuon ruoka-, urheilu-, matkustusasian ”pois systeemistäni”, en enää oikeastaan ole kiinnittänyt siihen huomiota. Aiemmin se oli mulle jonkinlainen synonyymi sieluttomuudelle. Pari päivää sit varasin nautiskeluloman Tallinnaan.

Ekassa novellissa ajattelin, että ihmiset ovat monesti kuin koiria, eli he pitävät siitä, että joku sanoo, miten kannattaisi elää/on joku esikuva, jota ihailla. 

Maija Sirkjärvi

Kielellinen koneistosi hakee usein vauhtia vertauksista, erityisesti väkevistä eläinvertauksista, joita Barbarassa on varmasti kymmeniä. Kirjan viimeisessä novellissa hommaa kirjoitetaan aukikin, kun pelataan peliä, jossa jokaisen pitää ”kuvata itseään eri asioiden kautta”, vähän niin kuin tuossa aiemmin kerroit. Miten toimiva vertaus syntyy ja miksi ne ovat niin tärkeitä?

M: En ole tiedostanut tätä alkuunkaan. Ekassa novellissa ajattelin, että ihmiset ovat monesti kuin koiria, eli he pitävät siitä, että joku sanoo, miten kannattaisi elää/on joku esikuva, jota ihailla. Se tuo rauhaa ja selkeyttä, kun ei tarvitse ajatella itse. Mutta se oli ainoa tietoinen eläinvertaus.

Mikä on omaperäisen yksityiskohdan merkitys? Barbara on yksityiskohdissa tosi runsas: siellä osataan mawashi geri -kierrepotkut, kiistellään uima-altaiden klooritasoista, listataan jamaikalaisia musiikkityylejä ja käsitellään eksorkismia raamatullisin lainoin. Keräiletkö häröjä detaljeja vai ajatteletko, että tekstin jokainen yksityiskohta on 110% tiukka ja ymmärrettävä ja ydinviestiin liimautuva?

M: Tämä on myös ollut tiedostamatonta. Ehkä nyt seuraavien käsisten kohdalla olen ymmärtänyt, että teen tätä paljon eikä se aina ole hyvä asia. En halua olla härö häröilyn vuoksi, vaan pelkkää asiaa!

Mitä tapahtuisi, jos voittaisit ässä-arvalla jättipotin? Kuka katoaisi – ja minne?

M: Nyt ei sitten häröillä, eli varmaan minä ja perheeni Sokos-hotelliin tms.

Kirjassa on myös paljon auki kirjoitettuja elokuvaknoppeja, varmaan sellaisiakin, jotka vain ekspertti tunnistaa. Onko proosa sinulle elokuvan kaltainen media, kirjoitatko ns. kameran silmällä?

M: Tämäkin on tiedostamaton asia. Ja vahvimmin sellainen asia, mitä tuskin teen seuraavan kirjan kanssa. Olen vain kirjoittanut inspiraatio etunenässä ja jos olen inspiroitunut jostain elokuvasta, olen kirjoittanut sen sisään. Löysin elokuvan aika myöhään ja kun se tapahtui, se vyöryi sitten kovaa elämääni. Siksi olen ollut varmaan vähän sokea näitten elokuvatuuttausten suhteen. Olen vain ollut niin innoissani.

Barbarassa yksikön kolmas persoona toimii kertojapositiona tosi virkistävästi. Se mahdollistaa näkökulmahenkilöiden vaihtelun, toimintatilojen laajentamisen, kaikenlaiset mukavat äkkikäännökset. Nykyään valitellaan usein, että yksikön kolmas etäännyttää lukijan eikä istu minäminä-ajan elämöintiin. Barbarassa HÄN toimii ja tempaa mukaansa. Miten kummassa saat sen toimimaan näin hyvin?

M: Tiedostamaton juttu täysin. Pitää olla tosi vahva hahmo, jos sillä lähtee kirjottamaan yksikön ekaa, ajattelen. Pitää todella olla sen nahkojen sisässä ja tuntea sen tapa puhua. Kolmannessa persoonassa ei tarvitse tietää hahmosta niin paljon.

Loppuun vielä vakkarikysymys: millainen suhde muistamisella ja kirjoittamisella on tekemisessäsi? Kirjoitatko muistaaksesi ja onko sinulle tärkeää, että kirjasi olisivat sillä tavalla muistista tai muistoiksi kirjoitettuja, että läheisesi voisivat niiden perusteella tunnistaa niistä sinut?

M: En ajattele, että läheiseni lukevat tekstejäni. Ehkä jopa toivon, etteivät he lukisi.

Kirjoitan kyllä omasta elämästäni, mutta toivon, että se on sen verran, ööööh, sublimoitua, että se ei olisi enää niin banaalia kuin elämäni on.

Jutun kuvat: Maija Sirkjärvi
Ensimmäisen kuvan teos: Anna Pekkala, Watermelonsugarhai (2022)