26.3.2021

Luin taannoin merkittävällä nautinnolla runoilija V.S. Luoma-ahon ensimmäisen lyhytproosateoksen Delete. Hienoviritteisen kauhun, riitasoinnun ja masennuksen merkitsemä lukukokemus oli affirmoiva, mutta myös sisäisesti vastakohtainen.

Löysin Deletestä paljon sellaista yliyrittämätöntä ja suppeaa suomalaista modernismia, jota en teokselta välttämättä odottanut. Neljän-viiden tekstin leveydeltä tervehtinyt tiivis kerronta sai ilolla miettimään, että näinkin asian voi tehdä, kun koruttomuuden hallitsee. Juha Seppälä ja Antti Hyry eivät tuntuneet tolkuttoman kaukaisilta referensseiltä.

Kokemus oli ristiriitainen siksi, että moni Deleten teksteistä tuntuu toisaalta istutetun sellaiseen kirjoitustekniseen muottiin, joka ei joka käänteessä vaikuta aivan kohdistuneelta. Erityisesti kolumnipohjaan upotettu ”Kokemukseni yösaalistajana” ja aikakauslehden haastatteluksi naamioitu ”Niemandswasser” tuntuvat hiukan elähtäneiltä, ”Tinder” ja alun nimettömät blurb-veistelyt vain näennäisesti tuoreemmilta.

Eli samalla kun pidin siitä, mikä Deletessä ei yritäkään olla muodollisesti tätä päivää, raippasin sitä siitä, mikä ei mielestäni ole aivan tätä päivää. Selvä homma. 

Tällaiset paradoksit kuuluvat olennaisella tavalla kokemukseeni Luoma-ahon teksteistä, jo pitkälle ajateltujen runoteosten osalta.

Monenlaisia harkitunoloisia jakolinjoja ja tyylikollaaseja testaavana nippuna Delete on helpottava, piristävä, koskettavakin. Se haalii eteen tiheän joukon eri tekstiformaatteihin taivutettuja esseemäisiä pointteja, proosarunokuvajaisia ja autofiktiolla teertä pelaavia taipaleita. Imin aineksisuutta viattomana pikku karitsana, vaikka toisinaan jokin pelkistävä osa aivoista päätti, että tämä on ”vain” päiväkirjamerkintää, tämä ”vain” runon raakamateriaalia toisessa tekstipohjassa. Havainto tuntui ironiselta, koska Luoma-aho jonkinlaiselta reduktion mestarina sädetti samalla pääkoppaani omia pelkistäviä lukutapojaan, ”tekstin läpi näkemistä”.

Koska olen joutava, katsoin tietenkin muotoa enemmän kuin aktia. Tuumailin, onko tällainen tekstiformaateilla pelaaminen ajassa relevanttia vai jonkinlainen (myöhäis)modernin kirjallisuuden jäänne. Onko aikakauslehden henkilöhaastattelu muoto, joka kirjallisena strategiana sanoo jotakin merkittävää tämän ajan lukijoille? Kiinnostaako jotakuta vielä, mitä kolumnit ovat ja mitä niillä tehdään? Vai onko näissä muodoissa jotakin, mitä haluaa tai olisi syytä jotenkin intuitiivisesti vain, en tiedä, vältellä? Onko blurb runon asuna virkeämpi kuin blurb mainonnan välineenä? Entä deittailusovellus sanajonona?

Voi olla, että jotkin Deleten muotostrategioihin iskostetut menetelmälliset syväratkaisut menivät iloisesti tutkani ali, ohi ja yli. Silti ”jokin minussa” jäi kysymään, onko näihin nimenomaisiin muotokehyksiin istutetussa satiirissa tarpeeksi elävää solukkoa, jotta voisin varmasti sanoa, että muoto toimii taidekirjallisuuden kontekstissakin, muovaa, reagoi ja johdattaa.

Ilmiselvästi Deleten tekstit pintatasolla muovautuvat ja reagoivat, osin intertekstuaalisesti ja hauskasti, osin muilla tavoin, mutta voiko journalistisia muotoja hyödyntävistä teksteistä sanoa, että ne ”elävöittävät kirjallisuutta taidemuotona”, kuten Luoma-aho mainiossa blogissaan muotoilee? Ovatko kolumni, haastattelu ja mainostekstit kokoelmassa käytössä satiirisista syistä, vai ovatko ne siellä siksi, että niitä hyödynnetään kirjallisuutta uudistavina muotoina? Ja mitä pitäisi ajatella siitä, että teoksen ”normaalimmat” tai realistisemmatkin tekstit ovat joiltakin osin koivuklapiproosan tietoista larppia ja/tai satirisointia?

Paljon kysymyksiä, vähän varhaisia vastauksia.

Vaikka Deleten sisällöt ovat kielellisesti hieman vaikeaa ja miljööllisesti piinaavan arkista ”Prismaa” lukuun ottamatta jatkuvasti kiinnostavia, journalismille kumartavat/pyllyilevät muotoseikat häiritsevät, koska journalismi on proosan ja draaman keppihevosena jotenkin 70-80-90-lukulainen. Mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö sitä 70-80-90-luvun juttuna voisi hirnuen käyttää.

Kaikki kokoelman ilmiselvästi ”väärään” formuun työnnetyt sisällöt eivät tällaisia kysymyksiä herätä. Esimerkiksi ”Aamun ensimmäinen luento” on myös muotonsa puolesta mainio ja loppuunsa viety kokeilu, jossa proosarunosta hiljalleen suoristuva avunhuuto löytää luontevan ulostulon kalvosulkeisista. ”Sairauspäiväkirjan” kohottaa jossakin vilpittömän, kaukokatseisen ja pateettisen välillä navigoiva tunneilmaisu. Vaikka yksittäisistä teksteistä lähes kaikki toimivat useammallakin tasolla, aggressiivinen tekstilajien käyttö yhdessä graafisesti alleviivaavien ratkaisujen kanssa johtaa siihen, että juttuja tarkastelee liikaakin muodon ja sisällön yhteyteen kiinnittyen.

Mutta mitä sitten? Onko tämä oikeasti tärkeää? Ei. Delete on merkittävä ja lohdullinen tekstikokoelma, tärkeä etenkin siksi, kuinka pieni ja suora se osaa olla. ”Kirkas” on rasittava sana, mutta varmasti sellainenkin se on, aivan kuten ”hämäräkin”. Paljon ansioita, paljon koskettavia ja mieleenpainuvia katkelmia, jotka eivät ole niin flarfia kuin saattaisi olettaa, paljon virkistäviä leikkauksia ja tarkkoja lauseita, paljon hyvää oloa suppean äärellä, tämmöistä tämä on.

V.S. Luoma-aho Delete
135 s., Kosmos 2021