16.2.2021

Viime vuosien kirjallisuuskirjoittelussa on toisinaan haluttu selvittää, millaisia ovat kaunokirjallisuuden vastaukset nykyisen mediatodellisuuden kerrontatapoihin.

Kun asiaan on perehdytty, on löydetty ilmiöitä kuten tiliotefiktio, käännösrobottikieli ja statuspäivitysproosa. Jokainen näistä on kirjallisuuden tätä päivää, ja hyvä niin.

Tartun nyt viimeiseen.

Statuspäivitysproosa on pirstottua mutta selkokielistä kerrontaa, joka poistaa turhat johtolauseet ja draaman perinteisiin nojaavat kohtaukset. Se on kertomusta siitä, mitä on, kun kertoja kertoo hetkenomaisesti, niin kuin kertoisi ystävälleen. Mitä minulle juuri nyt kuuluu, mitä minä juuri nyt ajattelen, mitä minä juuri nyt haluan sinulle itsestäni kertoa. Statuspäivitysproosa on kertomisen tyylilaji, joka on muiden keinojen tavoin tullut kaunokirjallisuuteen tehdäkseen kirjallisuudesta enemmän käyttötekstiemme kaltaista.

Tällainen lyhyisiin, sujuvasti eteneviin välähdyksiin tai proosarunomaiseen tunnelmointiin perustuva tekstilaji on kiinnostavassa suhteessa muistiin ja esteettiseen sijoitteluun, joista olen puhunut tämän blogin aiemmissa päivityksissä. 

Emmi-Liia Sjöholmin äänikirjana ja painettunakin teoksena hyvin menestynyt Paperilla toinen on mitä minulle kuuluu -proosan edustava esimerkki. Se koostuu kymmenistä lyhyistä luvuista, joita määrittävät minävetoinen kerronta, ns. autofiktiiviset piirteet ja keskenään risteävät aikatasot. Se on kirja ihmissuhteista, seksistä, matkustamisesta, nuoruudesta ja vanhemmuudesta, mutta kaikkein kiinnostavimmalle tasolle se pääsee näyttäessään, kuinka tarinakokonaisuus yhdeksänkymmenenkolmen fragmenttiluvun puitteissa rakentuu.

Paperilla toinen on Sjöholmin esikoisteos. Helsingin Sanomien haastattelussa hän kertoi, kuinka kävi läpi muistikirjojaan ja lähetti kirjoitusharjoituksiaan kustantamolle. Kustantamo liittyi prosessiin jo varhaisessa vaiheessa. Tulkintani mukaan kiinteä yhteistyö näkyy etenkin siinä, kuinka varmaotteisesti menneisyyden vaiheet esikoisessa rytmittyvät. 

Kirja alkaa pienestä pojasta ja tämän viikonloppuisästä, johon kertoja on parikymppisenä tutustunut. Seuraavissa luvuissa liikutaan nopeasti 14-vuotiaana tehtyyn aborttiin, 31-vuotiaana tapahtuneeseen toiseen raskauteen, sitten lapsuuteen, sitten avioliittoon, sitten viikonloppuisään, takaisin lapsuuteen, taas 31-vuotiaan raskauteen, avioliittoon, lapsuuteen, viikonloppuisään ja niin edelleen. Jo teoksen kymmenen ensimmäisen luvun sekvenssi antaa kuvan siitä, millaisilla vivahteilla ja heittonopeuksilla kirjassa pelataan. Rakenne on lukijalle kuin taksikortti, lukujen mitta maksimissaan neljästä viiteen sivua, usein yksi tai kaksi. Joko mennään?

Paperilla toinen on nopealukuinen kirja, asettelultaan ilmava, ilmaisultaan tiivis. Muodoksi valittu taloudellisuus pakottaa kertojan käsittelemään elämäänsä inventaariona. Parhaiten tämä tulee ilmi ihmissuhdekuvauksessa. Lyhytaikaisia kohtaamisia ja pitempiä seurustelusuhteita ei epäröidä tiivistää pariin lauseeseen. Päähenkilön Yhdysvaltoihin suuntautuva matka heitetään eteen käännösvitseinä ja listana tapahtumia. Eräs luku perustuu kokonaisuudessaan siihen, että kertoja luettelee mitä toiset ovat häneltä halunneet tai toivoneet. Kahdeksan kertaa kyseessä on ”Eräs mies”, kerran ”Eräs nainen”. Luettelointi on hauska tehokeino, joka puolen kirjan mittaan laajentuvana esimerkkien runsautena luo omalaatuisen vaikutelman, kun kohtaamisista aviomiestä, viikonloppuisää ja maailmanympärimatkaajaa lukuun ottamatta kerrotaan suppeaan ja lakoniseen tyyliin. Meininki on ratkaisevasti toinen kuin vaikkapa avioitumisen kynnyksellä naisseikkailujaan mehustelevalla kertojalla Riku Korhosen Hyvästi tytöt -teoksessa. Kerronnassa saavutetaan taloudellisuus, mutta eletään todeksi myös välineellisyyttä, joka etäännyttää kertojan, tekee tästä teknisen läpieläjän, välineen muiden elämissä, mutta tietyssä määrin myös omassaan.

Vaikutelma korostuu Sjöholmin proosatyylissä, joka on häikäisevän päälausevetoista. Ihailin kirjassa sitä, kuinka taitavasti teksti välttelee sentimentaalisuutta. Sjöholm on kirjoittanut teoksen, joka pursuaa toteavaa kuvailua. Tilanteiden ja yksityiskohtien avaaminen lopetetaan poikkeuksetta ennen kuin saavutaan millekään tyylin vaara-alueelle, jossa vertaukseen, anekdoottiin tai kerrontaan imeytyisi ns. kirjallisuuden makua: liikaa yritystä, ylikirjoittamista, lyyrisyyttä, ”kynän puristamista”. Kaikki on suppeaa, totista ja tylppää. Kaikki loppuu ennen kuin oikeastaan alkaakaan. Kun päähenkilö aloittaa meditaation, ostaa tarotkortit tai laskee rakkausprosentteja, jutut eivät kasva luvusta toiseen, vaan ovat enemmän kuin stand up -vitsien avauksia – ilman vitsejä. Paperilla toinen on kuiviin imetty kirja. Onko teos kirjoitettu suoraan näin suppeaksi muistikirjojen pohjalta vai keitetty kasaan toisenlaisesta aineistosta, voisi olla kiintoisa kysymys. Jokin teho tyyliin sisältyy, kun kirjan loppupuolella havahtuu siihen, että yksi luvuista päättyy irralliseen yhden sanan fragmenttilauseeseen: ”Kauniisti.” Eihän tässä kirjassa pitänyt olla näitä fiilisteleviä heittoja!

Suoraan ja taloudellisesti tapahtuva kirjoittaminen vie mukanaan helppolukuisen kaunokirjallisuuden ystävän. Rakastan sitä tunnetta, kun huomaan, ettei kirja tunnu virtaviivaistuneen sattumalta. Rakastan sitä, kun voin liikuttaa silmiäni sivulla, jättää pysähtymättä, huomata kuinka nopeasti olen jo lopettelemassa kirjaa, joka ei ole juurikaan vaivannut tai häirinnyt minua. Rakastan lukemisen vauhtia ja otetta. Onnittelen itseäni, kun voin kiinnostua kirjasta tavalla, jossa huomaan kiinnostumiseni etenkin siitä, että sivut kääntyvät. Lukemisesta voi nauttia kuin retkiluistelusta tai kuulantyönnöstä. Näennäisen yksinkertainen liike harjoittuu helpoksi. Yksinkertaisuuden takaa paljastuu suurempi maailma, joka on pitänyt koulia ja prosessoida, jotta se on saatu sopimaan juoksutukseen. Joskus käy niinkin, että tällaista vaikutelmaa ei synny, tai sitä ei löydä, mutta Sjöholmin päälauseproosasta prosessi välittyy. Katson, että ennen kaikkea tämä johtuu siitä, että rakenne on uskallettu hajottaa riittävän palapelimäiseksi.

Blogin viitekehyksessä kiinnostavaa on, kuinka Paperilla toisen kertoja soimaa itseään huonosta muististaan ja siivouskyvyttömyydestään, vaikka muistaa hämmästyttävän paljon ja tarkasti lapsuudestaan, nuoruudestaan ja ennen kaikkea intiimisuhteistaan. Kun kohtaamisia käydään läpi enemmän tai vähemmän katalogimaisesti, niiden luettelointi herättää kysymyksen: onko tämän tarkoitus olla lakonista satiiria? Sama kysymys heräsi vaikkapa Seurapeli-elokuvan suhdeturbulenssia hahmottaessa. Viime vuosien kaunokirjallisista (pika)suhdekuvauksista (PohjaYstäväni NataliesexdeathbabiesEhkä tänä kesänä kaikki muuttuu…) en muista juuri samalla tavalla lakoniseen ja ei-lihalliseen efektiin törmänneeni.

Kun Paperilla toisen kertoja kertoo, että ruutuaika on hänelle intiimimpi asia kuin kumppanien lukumäärä, lukijana en oikeastaan ylläty. Kun sormien ja genitaalialueen yhteistoiminnasta sommitellaan hyvinkin graafisia kuvia, ne eivät mässäile vaan toteavat. Tarve kertoa ja paljastaa on suuri, mutta jonkinlainen rasvaisuuden sivuuttaminen pysyy päällä. Oma kysymyksensä on, missä määrin tällaiselle pääosin hetero- ja cis-suhteita käsittelevälle, valkoihoisen ja hyvin toimeentulevan kertojan intiimielämän kuvaukselle on kysyntää. Onko ”tavallista” heteroseksiä mahdollista kuvata kiinnostavasti muutenkin kuin määrän, halun ja niihin liittyvien modernien ja postmodernien kiihdytysten kautta? Mikä tila välineelliselle seksuaalisuuden kuvaukselle seksuaalisuuksien kirjon laajentuessa jää?

Luin taannoin myös toisen viime vuonna hyvin huomatun esikoisen, Tiina Katriina Tikkasen romaanin Toinen silmä kiinniPaperilla toisen kaltainen runsas muistoaines on tässä teoksessa kehystetty niin, että minäkertoja makaa infarktin jälkeen ambulanssin kuljetettavana ja näkee/muistaa kuvia menneisyydestään. Menemättä siihen, kuinka paljon kukaan meistä näkee, kokee tai muistaa infarktin jälkeisessä tilassa, turhauduin välillä pahasti siihen, kuinka totunnaisesti ja mekaanisesti kirja yhdistelee eri tarinalinjoja ja aikatasoja. 

Pitkienkin anekdoottien, muistojen ja kirjalliselta tuntuvien kohtausten liimana Tikkasen kirjassa toimivat erinäiset mieleenjuolahtamiset, visuaaliset havainnot ja esineyhtäläisyydet. Merkkasin teoksesta parisenkymmentä kohtaa, joissa heitto muistoihin tapahtuu niin näkyvästi, että se estää kerronnan imua. Triggerinä toimivat servietit, hiukset, vatsa, kuolemaennustukset, kuorsaus, kiroilu, puhelimeen puhuminen, ajokortti, pyyhe, napa, punertava lehti lumisessa maassa… Ero Paperilla toiseen näkyy siinä, että aikatasojen siirtymät jäävät lukujen aloituksia lukuun ottamatta jähmeiksi. Usein ajattelun määränpäänä on kertojaa lapsena hyväksikäyttänyt isä.

Tikkasen kertoja muovaa kertomuksestaan aggressiivisemmin komposiittia kuin Sjöholm, jolla pirstaleet saavat muodostua tai olla muodostumatta ns. kaleidoskooppiseksi kokonaisuudeksi. Toinen silmä kiinni ei ole sen lineaarisempi teos kuin Paperilla toinen, mutta on siinä tyypillisempi esikoinen, että pyrkii koukuttamaan lukijan aukottomuutensa kautta. En erityisemmin innostunut siitä, kuinka itsepäisesti traumaperäisen tarinan osaset liimattiin yhteen muistomekanismin kautta.

Kirjan kääntyessä viimeiselle neljännekselleen muistoon perustuva kerrontamekanismi kiihdyttää. Päähenkilö aloittaa terapian, jossa työstää yllättäen auenneita mielenmaisemiaan. Seitsemän sivun sisällä tapahtuu seitsemän muiston aukaisemaa tarina tarinan sisällä -hetkeä, kun terapeutti liikuttaa sormiaan kertojan edessä. Muistokiihdytyksen huipennukseksi saapuu virke, jonka tekee huimaksi se, että sitä todella seuraa monta sivua erinäisten koulutapahtumien muistelua: ”Seuraavalla kerralla matkasin terapeutin liikkuvien sormien tahdissa kaikkiin kouluvuosiini.”

Matkasin kaikkiin kouluvuosiini?

On selvää, että hyväksikäyttöä tarkastelevassa traumaperäisessä kertomuksessa mielen reittejä täytyy tutkia ja sanallistaa perusteellisesti. Prosessin valitettava sivuvaikutus on, että samalla muistumat alleviivaavat, kuinka helppoa draamallista aineistoa on jäsennellä muistin ja mielleyhtymien pretenssillä. Mieleen tulee jonkinlainen sirkustemppu, mutta ei terapeutin sormista, kuten kertojalle, vaan latautuneiden, metaforiselta tuntuvien tilanteiden toistuvasta muistamisesta. Kun takaumat ja assosiaatiot jatkuvat luvusta toiseen, ne alkavat menettää kerronnallista tehoaan, tulla liian näkyviksi.

Suomen oloissa sanataidetta kritisoidaan usein siitä, että se yrittää kielellisesti liikaa. Mielenkiintoisempaa voisi olla lukea enemmän siitä, kuinka muistamisella ja muistamisen esittämisellä yritetään vaikuttaa lukijoiden reaktioihin. Vuosien taakse sijoittuvalle tapahtumalle oletetaan kertovassa kirjallisuudessa usein suurempi painoarvo kuin jollekin eilen tapahtuneelle, vaikka lukijalle ne saattavat näyttäytyä samanarvoisina. Muistaminen on väline, jolla vanhasta ulosmitataan tehoja. Tätä on historialliseen menneisyyteen tapahtuva tarinasijoittelu siinä missä esikoisille tyypillinen tähän asti tapahtuneen läpikäyntikin. Asettamalla tapahtumat tietyn ajallisen etäisyyden päähän kertojasta ja lukijasta tarinoiden sisällöille halutaan vääntövoimaa. Kun tällaiseen pyrkimykseen törmää toistumiseen, alkaa helposti ajatella, että on todellakin mahdollista muistaa liikaa.

En voi puhua muiden puolesta, mutta alan itse olla pahasti uupunut paljastaviin takaumiin, yllättäen pintautuviin muistoihin ja muihin kognitiivisiin menneisyyden valottamisen keinoihin, joilla etenkin koskettamaan tarkoitettuja, ajan yli kurottavia perhetarinoita ohjaillaan.

Traumaperäisessä kertomuksessa ei-toivottujen muistikuvien pintautuminen on tapa tutkia aihetta, mutta kerronnallisena ratkaisuna siirtymien monistaminen muistin liikkeiden varjolla tai välityksellä on kevyenlainen. Toinen silmä kiinni tulee näin toimiessaan alleviivanneeksi, kuinka näennäisen helposti mitä tahansa kaunokirjallista aineistoa voi jäsentää kertomukseksi. Välineiksi tarvitaan muisti, assosiaatio ja hieman väritystä. (Sijoittelun estetiikan kannalta kiinnostavaa on, kuinka teoksen takasivuilla mainittu Spotify-laululista ripotellaan kertomuksessa kertojan autoradioon, olohuoneen stereoihin, häihin ja tanssimuistoihin, vaikka kirja ei muuten musiikkia käsittelekään.)

Paperilla toinen ei yritä aivan yhtä paljon, tai ainakaan ihan samalla tavalla, kuin Toinen silmä kiinni. Se ei ole jatkuvasti kiinnittämässä huomiota muistamiseen ja ajan yli assosioimiseen, vaikka muistaakin paljon. Kertoja ei jää onnittelemaan itseään muististaan vaan siirtyy aikatasolta toiselle lukijan kokoaviin taitoihin luottaen. Esteettinen sijoittelu toimii miellyttävämmin kuin Tikkasellajonka teos ei toki ole yhtä selvästi statusproosaa vaan perinteisempiin romaanin dramatisoinnin keinoihin pohjaava teos.

Olisi tietenkin hienoa, jos Sjöholmin teoksen kohdalla huolellisesti pohjustettu asetelma pelaisi loppuun asti, mutta ihan niinkään ei käy. Kun Paperilla toinen kääntyy jälkimmäiselle puoliskolleen, tapahtuu joukko käänteitä. Suhteiden volyymi ja kaiken nopea ohitus turruttaa kertojan, joka alkaa odottaa rakkautta ja pelätä yksinjäämistä. Kertoja menee seksuaaliterapeutin vastaanotolle, aloittaa selibaatin, toteaa olevansa helposti rakastuvaa sorttia, rakastuu ja tulee raskaaksi. Suhdemuistot korvaantuvat osittain havainnoilla lapsen syntymästä ja sairastumisista. Havaintoihin ui uutta sentimentaalisuutta.

Samalla alkaa katumus siitä, mitä ihminen lapsen saatuaan menettää, mitä elämänvaihe ei enää salli, miltä irrationaaliset konfliktit lähimmäisten kanssa tuntuvat. Kirjaan hiipii vähintäänkin alkiomuotoisia kerronnallisia elementtejä, asetelmallisuutta ja lankojen niputtamista erilaisten pitkästä aikaa -kohtaamisten muodossa. Seurataan seksichattidialogia, paras ystävä saa lapsen, kokonaisia kohtauksia tapahtuu. Välillä tuntuu, että omaelämäkerrallinen kehys johdattelee lukijaa tarinallisuuteen. Chattidialogin kaltaiset tyylikeinot happamoittavat elämän toteavaa makua. Kirja alkaa tuntua hienoisesti yli vedetyltä kertomukselta enemmän kuin tarkkaan valikoidulta dokumentilta.

Palaan siihen, että monet Paperilla toisen tarinatason asioista eivät toimisi näin tehokkaasti ilman kirjan rakennetta. Kun puskurina seksintäyteisen menneisyyden ja vanhemmuudelle avautuvan nykyisyyden välissä on vielä kolmas tie, historia viikonloppuisän ja tämän pojan kanssa, kirja pysyy tasapainossa. On perusteltua, että muistumia teoksen avaavasta viikonloppuisävaiheesta pidetään esillä vielä senkin jälkeen, kun suhde on päättynyt, koska suhde mieheen ja poikaan on silta kahden maailman välissä. Juuri tämän suhteen kuvaus hillitsee asetelmallista vastakkaisuutta vanhemmuuden ja riittoisan sinkkuelämän välillä. 

Mitä minä tästä kirjasta muistan sitten, kun Emmi-Liia Sjöholmin seuraava teos ilmestyy? Auringonpaisteessa tapahtuvan seksin ja sen vaarat, nukkuvan miehen peniksen salakuvaamisen? Ehkäpä. Sen, kuinka median huomio on kohdistunut vahvasti teoksen muutamiin raflaaviin kuvauksiin ”ruumiin aukoista”, vaikka kirjassa riittää laadukkaita toteavia lauseita ja hyväosaisuutta, lakonisuutta, vanhemmuutta, parisuhteen irrationaalisia konflikteja ja matkustelua koskevaa tykitystä melkein joka sivulle? Ehkä todennäköisemmin tämän.

Ehkä, mutta ei sekään mitenkään itsestään selvää ole.

Kirjan julkaisseella kustantamolla on tapana muistutella, että he kustantavat vain kirjoja, joiden takia kannattaa kaataa metsää. Onko Paperilla toinen kirja, jonka takia kannattaa kaataa metsää, saattaa olla ympäristönsä tosissaan ottavalle kiinnostava kysymys. Minua kiinnostaa tässä yhteydessä enemmän, onko teos peräti editoitu näin tiiviiksi metsän säästämiseksi? Onko kirjallisuuden tämänhetkisessä supistumisessa sittenkin kyse metsän säästämisestä? Ja onko olemassa vaara, että näin onnistuneella editoinnilla metsää lopulta kuluukin aivan liikaa?

Emmi-Liia Sjöholm Paperilla toinen

188 s., Kosmos 2020

Tiina Katriina Tikkanen Toinen silmä kiinni

196 s., Atena 2020

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *