10.6.2020

Kulkutauti ei ole suonut liikaa aikaa kirjoille tai ylimittaisille riemuliiteripostauksille niistä, mutta sainpa kuitenkin avattua ja suljettua Jan Forsströmin toisen proosateoksen Aikuisia ihmisiä.

Elokuvien (mm. Skavabölen pojat, Muukalainen, Silmäterä) käsikirjoittajana ja ohjaajana tutun Forsströmin muutaman vuoden takainen esikoinen, Eurooppalaisia rakastajia, oli hirmuhallinnan valionäyte. Monet novellikokoelman provokatiivisista hahmoista, mm. barokkikurssin härkämäisen viriili opettaja, suhdesuhmuroitaan hyveellistänyt perheenäiti ja rasvaisesta Baselista maksetun nautinnon veijaritarinaansa ripuloinut toimistoheikki ovat jääneet tajuntaan äärimmäisellä taidolla luotuina, karskisti tyypiteltyinä antisankareina, joiden seurassa nauru sisäsuuntaan ei tahtonut loppua, vaikka pimeää oli. Otin siis reippaalla käpälällä vastaan tiedon kansiin dumpatuista uusista sekoiluista.

Huvittaisi sanoa, että Aikuisia ihmisiä on edeltäjänsä tavoin ”pelkästään” novellikokoelma. Koska takakannessa puhutaan ”proosateoksesta” ja arvioissa ihan reippaasti ”romaanista”, lienee muotoseikkaan kuitenkin syytä kiinnittää huomiota. Kirja on rakennettu nykyisin aika suositulla tavalla, jossa yksittäiset tekstit ja niiden henkilöhahmot linkittyvät eri tavoin toisiinsa ja kerrottu maailma muuttuu ainakin osin yhtenäiseksi. Yksittäiset tekstit ovat muodoltaan ja dramaturgialtaan melko puhtaanoloisia novelleja, joten halu kutsua kirjaa novellikokoelmaksi tarkoittaa ”novellimaisuuden” painottamista sen sijaan, että ihastelisi tarinoiden väliin luotuja käsityötaitoisia rihmoja tai yrittäisi puhua tarinakokoelmaa romaanikirjallisuuden ystävien lukulistalle. Ehkä vähän myös sitä, että voimakkaita törmäytyksiä ei tapahdu, ja hyvä niin.

Esikoiskokoelmassaan Forsström viilasi eriparisten minäkertojiensa äänet hämmästyttävän kutsuviksi. Hän teki sen tavalla, joka huokui tarkkuutta yksityiskohtien mahtia ja lennokasta autenttisuutta kohtaan. Aikuisissa ihmisissä tekstien moodi vaihtelee kepeästä miljöiden ja motiivien perkaamisesta hyvin napakkaan ja behavioristiseen tapahtumavetoisuuteen, jossa vastuuta hahmojen yhteispelin ymmärtämisestä siirretään itsevarmasti lukijalle. Mieltääkö miljöön ja henkilömotiivien ajoittaisen osoittelemisen varmistelevaksi myönnytykseksi realistiselle kerronnalle, riippuu lukijasta. Vaikka Aikuisia ihmisiä tuntuu liikkuvan edeltäjäänsä enemmän juonen, dialogin, ulkopuolisen kertojan ja pertsahtavan deskriptiivisyyden tasolla, hienoja sivujen mittaisia monologipurskahduksia tämäkin sisältää – hakutunnisteina vaikkapa metakilahtelu Christian Balesta sekä taiteen pitkä ja syklinen aikaperspektiivi, jota ”historiattomien poseeraajien” (termi Forsströmin) taidepuhe ja -julkisuus ei tahdo huomioida.

Kuten Eurooppalaisissa rakastajissa, Forsström fokusoi tässäkin voimakkaasti ihmisten suhdekäyttäytymiseen ja sen nihkeämpiin puoliin. Vanhat heilat tulevat yllättäen vastaan ja valheita vedostellaan, tempauksia oikeutetaan kemiallisilla boostereilla, suhteiden murroskohdissa toinen liha alkaa melkein automaationa viehättää jne. Aika perinteisiä juttuja, joiden kertaaminenkin uuvuttaa, mutta kai se punaviini ihan oikeaan paikkaan on kirjan kannessa kaatunut. Draamallista kontenttia tällaisesta tietenkin muovautuu, mutta vähän determinoidun ja ankean kuvan suhteista tarinanippu jättää. Välillä tuntuu, että useampikin kielletty kohtaaminen laitetaan vireille, jotta päästäisiin odottelemaan, milloin väärä nalli välähtää ja joku saa emotionaalisesti naamalleen. Aina näin ei käy, mutta usein käy, aika mielikuvituksellisesti nyansoitujen vaiheiden jälkeen ja noloon epäonnistumiseenkin päättyen. Referenssinä vähän toisenlaisesta ankeudesta käy alkupuolen kahden peräkkäisen pitkän tekstin (”Erkko” ja ”Suvi”) sikermä, jossa sinänsä napakasti ja hauskasti kirjoitettujen juttujen pointtina tuntuu loppuasetelman perusteella olevan, että katsokaapa, kuinka öykkärimäistä toimintaa nainen tässä jaksaa. En muista oliko Eurooppalaisten rakastajien tulokulma parisuhteisiin yhtä kyyninen, mutta ainakaan ihan yhtä inhorealistista vaikutelmaa se ei jättänyt.

Nuorekkaan urbaanin psykodraaman lisäksi tekstejä värittävät taide- ja kulttuurielämän nopean ja spektaakkelihakuisen arjen kuvaukset. Nämä olivat itselleni jutun parasta antia ehkä juuri siksi, että niin harvalla kotimaisessa kirjallisuudessa tuntuu olevan kiinnostavaa sanottavaa taiteesta ulkokohtaisten tyypittelyjen ulkopuolella, ei aina Forsströmilläkään, mutta tämä sentään yrittää stereotypioista eteenpäin. Erityisesti loppupuolella tuleva taidemusiikin ryhmädynamiikan seuraaminen kahden pariskunnan ja yhden barokkiyhtyeen läpi (”Max”) on edellisen kokoelman barokkitekstiin verrattava helmi. Vaikka tämäkin teksti sisältää lähmäiset ihmissuhdekulmansa, juuri tällaisissa paneutuvaan tekemiseen katsovissa jutuissa Forsström osoittaa briljanssia hiljalleen kumuloituvan henkilökemian kuvaajana. Ajan kulumista ja henkilöiden kehittymistä kuvataan suvereenisti myös ”Maxia” edeltävässä pitkässä kuvataidetekstissä (”Venla”), jossa kerronnan pysäyttely ja kiihdyttely tuntuu osuvalta juuri suhteessa taiteellisten uravaiheiden reflektioihin, vaikka tekstin fiktiiviset teoskuvaukset eivät erityisen innovatiivista vanaa taaksensa jättäisikään, mistä esimerkkinä lateksiasuisella Misha-karhulla kansainväliseen taidemaineeseen matkustava Matias.

Monta kertaa sanottu, mutta repliikkien ja äänten laatijana Forsström on häikäisevän taitava, tällä kertaa ainakin suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, ranskaksi ja italiaksi. Tilkefraaseja käytetään äärimmäisen luontevasti ja tarkoituksettomia konflikteja sanoitetaan notkeasti. Vähään mahdutetaan yksinkertaisesti hirveän paljon. Välillä piti oikein ajatella pois ajatus, kuinka komeasti repliikinvaihdot menisivät jonkin av-homman kirjoituspohjana, toisin sanoen oikeastaan koko kirjallisuudellisuudestaan irti revittynä mättönä. Mitä ehkä osittain ovatkin? Toisaalta kerronta hyppelehtii vuoristoratamaisesti monologien, dialogien, paikkakuvauksen ja muun kerronnan välillä, mikä tekee kyydissä pysymisestä välillä hengästyttävää. Aina ei ole selvää, kenen näkökulmaa missäkin tarinassa on tarkoitus seurata, kun etenkin pitemmissä jutuissa fokus aaltoilee ja lipeää useampaan hahmoon. Jotain muutakin pientä säpäleistä liimailtua meininkiä on, mutta tämä ei ole kynnyskysymys laadulle: paras proosahan on aina jotenkin perusteettomasti villiä ja vähän sijoiltaan.

Ehkä enemmän kaipaisikin liikettä päinvastaiseen, hajottamiseen sitomisen sijasta, mikä koskee teoksen muotoakin. Pääasiassa samanikäisten kaupunkilaisten kulttuurikuplasta kertovien tarinoiden yhteen nivominen ei liene erityisen vaikeaa. Miksi niin on pitänyt tehdä? Onko kirjaan leivottu jotain romaanimaista sen takia, että novellikokoelmat eivät myy tai näy? Vai onko tämä askel matkalla kohti ”tyylipuhdasta romaania”? Tällainen tekstien yhteen saattaminen voi antaa tekijälleen käsityötaitoon tai ongelmanratkaisuun liittyvää tyydytystä, mutta kyllä nämä tekstit seisoisivat oikein näppärästi jaloillaan ilman vaivihkaisesti yhdisteltyä taustaverkkoakin. Se, että tekstit on viimeistä lukuun ottamatta nimetty hahmojen mukaan vie assosiaatioita toisaalta myös jonnekin 90-lukulaiseen näkökulmatekniikkaan. Voihan tämä olla myös joku gägimäinen takinkääntö edellisen kokoelman osin kansainvälisistä ja koukeroisista otsikoista.

Luin kirjan pakonomaisesti ja vauhdilla, mutta äkkiseltään näppituntumaksi Aikuisista ihmisistä jäi, että keskenään rinnasteiset suhdeasetelmat, kierrosten hakeminen ruoka- ja juomakuvioista sekä vähän motivoimattomat henkilöhahmot kädenlämpöistävät menoa realismin suuntaan. Ryypiskelevät ja ristiinhimoitsevat kolmikymppiset suomalaiset monistuvat, suihkussa rampataan, syynätään iholta merkkejä jotka puoliso huomaisi, tongitaan hiuksia lattiakaivosta, unohdetaan spermapaperit pöydälle… Jäi hieman epäselväksi, oliko fasadimekanismien paljastaminen kirjassa tarkoitettu oivallukseksi, vai jäikö jotakin niiden taakse.

Kirjan tyly moodi olisi saattanut kirkastua, jos mukana olisi ollut lisää ristiriitaisia, koomisia ja/tai itseään suurempia hahmoja Suomen parhaan komediakirjoittajan Erkon ja taidegalleristi Alfthanin malliin. Tätäkin enemmän kaipasin kuitenkin jonkinlaista tunnekoordinaation asetusta, jolla olisi ollut tasapainottava vaikutus tekstien niljakkuuteen. Nyt liikuttumisen mahdollisuus jäi muutamiin todella vahvoihin yksittäisiin kuviin (kenen vieressä muistotilaisuudessa istutaan) ja hahmotelmaan sulkeutuneesta, murheellisesta taidetekemisestä. Halusin enemmän asiaa ja totisia pyrkimyksiä, jopa ihan harmainta sumua tasapainottamaan itsepintaisia keloja siitä, missä bileet on, mitä kiima on ja miltä kukin nyt sattuu kenenkin toisen mykiössä näyttämään. 

Ja sitten taas: vaikka limaisissa merkeissä touhottavia hahmoja on paljon ja baarimaailma nousee miljöönä esiin, erona kaikkein ankeimpaan tämän linjan tarinatörmäilyyn on, että sekoilusta huolimatta nämä ihmiset eivät anna lopullisesti periksi, eivät ainakaan sähläilynsä takia.

Vuodatuksesta on helppo päätellä, että Aikuisissa ihmisissäkin moodi viiraa satiirisen lisäksi sardonisessa. Kaikkein härskeimmät läpät thaimaalaisista assareista ym. vedetään vähän kuin sisään leivotun me too -kon(tra)septin läpi niin, että hahmot itse kaunistelevat ja kauhistelevat törkyheittojaan lyhyellä reaktioajalla. Näinkö tämä toimii? Helpompi pyytää anteeksi kuin saada lupa? Vähän samaa strategiaa hahmottuu skaalattuna kirjan viimeisessä tekstissä, jossa nimetön kertoja tekee havaintoja hääväestä. Ääniala ei ole enää kyyninen vaan muuta teosta vapaampi. Puheet oikeasta rakkaudesta ja liikuttavan yhteismitallisesta juhlimisesta rekisteröidään tarkasti ja suoraan. Tasapainottava vaikutus toimii, vaikka sen tiedostaa. Teksti palauttaa tuntuman, että Forsströmin kirjoissa vetoavinta on, kun kirjoittaja laittaa kertojansa kertomaan pidäkkeettömästi omalla äänellään havaintoja jostakin jaetusta rituaalista, juhlasta tai tapahtumasta. 

Erittäin viihdyttävää, tyylikästä ja varmaotteista proosaa kuitenkin, vähän teknistä ja taituroivaa niin kuin olla pitääkin, ja myrkyllistä. 

Sen verran itseäni tunnen, että vuoden päästä muistan tästä lähinnä toistuvat DFW- ja Boards of Canada -maininnat, sekä seksin joka melkein tapahtui.

Jan Forsström Aikuisia ihmisiä

252 s., Teos 2020