6.2.2020

Parikymmentä vuotta sitten Jyrki Lehtola oli yksi rasvainen syy herätä aamuisin. Kello niin ja noin, ärsykkeiden vähyys aamuvirkulle, internet kalliimpi kuin sanomalehti, jotain pitää saada…

Se jokin odotti välioven takana, ja se oli kirjaimia.

Viikonvaihteen lehdistä toisessa oli Lehtolan valitsemia kirjaimia, toisessa Juha Seppälän. Seppälään tykästyi Lehtolaa enemmän kirjailijana, jälkimmäinen hallitsi kolumnit. Molemmat tekevät yhä kirjoja, Seppälä vuosittain, Lehtola epäsäännöllisemmin.

Viime vuonna ilmestyi kiistakolumnistin toinen 2010-luvun itsenäinen teos, Tesla metsässä. 375-sivuisena möhkäleenä se on eri tavalla statementinkäryinen kuin itsenäisyyden juhlavuodelle ajoittunut Suomi 100. 

375 sivua on paljon, eikä vain Jungner-giljotiinin hengessä. Ilmiselvää on, että taloudellisesti tai näkyvyydellisesti perustetta koostaa mammuttitekstejä paksuksi kirjaksi ei Lehtolalla ole. Jokainen imee JL:n aivoihinsa iltapäivälehden nettisivuilta, jos tahtoo. 

Miksi tämä möhkäle silti on tässä? Onko tämä yritteliäs pläjäys paluu? Jos ei ole, mikä se on? Onko olemassa tarve? Vai onko tämä haaste? Mutta kenelle? Ja mistä nämä tekstit tulisi muistaa?

Kansi on isänpäiväkirjallisuutta kommentoiva, otsikko mainio. Takakannen kirjailijakuvassa Lehtola hymyilee kuin keski-ikäinen hupiukko Emmerdalen pubikohtauksessa. Tällainen hän ei todennäköisesti edelleenkään ole. Tämä jää mieleen. Haipuuko kaikki muu?

Kolumnistina Lehtola tunnetaan pyrkimyksestä jalostaa teesejään liioitelluiksi tyypeiksi, karikatyyreiksi, olkiukoiksi. Nyt hän tuntuu valetohtoroivan toisenlaisia hirviöitä. Aivan kuin karikatyyreistä kasvaisi hahmoja sanan kunnianhimoisemmassa merkityksessä.

Tesla metsässä kertoo pakinaa pidemmissä kaarissa muun muassa puuvallilalaiseksi siivoojaksi päätyneestä Sorbonnen kasvatista, hankolaisesta yksinhuoltajaäidistä, Matinkylään muuttavasta ranskalaisesta muotiantropologista – ja Jumalasta. Kun muu suomalainen esseistiikka juoksee henkilökohtaisen kokemuksen perässä, aloittaa niche-harrastuksia jotta voi sitten pakottaa niitä tekstifiilistelyjensä poimuihin, Lehtola hieroo trendiä vastakarvaan, muovaa fiktiota ajatuksista, jotka eivät todennäköisesti ole hänen omiaan. (Lähes kaiken kirjan draaman kuvittelin kuvitelluksi, tajuamatta että esimerkiksi Marc Augé on ihan todellinen henkilö. Vitsi kertoo lukijasta, mahdollisesti.)

Lehtolan fiktioväylällä provojen siivittäjiksi valjastetaan miljöitä, kohtauksia, rakenteita, jotka voidaan leikata pitkänkin johdattelun jälkeen muotopuoliksi. Siellä täällä jöpöttävät tribuutit 80-luvun cut upille. Eivät jää huomaamatta, eivät tietenkään. Niin törkeästi, viihdyttävästi, kekseliäästi ja itsevarmasti kirja kuitenkin etenee, ettei tierikkoja jää muistelemaan. Ote on holtittoman rento, rytmi kuohuttavan tarkka. Alavatsassa elävä bakteerinen muodostuma kerää kaiken rasvan ja sokerin tyytyväisenä. Näin kohtuuttomaan taitoon ja toteutukseen ammattikirjoittamisen pitäisikin johtaa, suolisto kirnuaa.

Lehtolan erisnimifetissi pyörittää eteen tuttuja tosielämän henkilöitä. Tommi Melender kaipaili Parnasson arviossaan henkilöhakemistoa, jollaista Teslassa ei ole, arvatenkin vähän samoista syistä kuin ei ollut Eskelisen kirjallisuushistoriikissakaan. Joihinkin henkilöitymiin kirjassa törmäsi ihan hyvällä mielellä. Aleksis Salusjärvi, Mark Fisher, Simone Weil, Suvi Auvinen, Louis-Ferdinand Céline, Tuomas Nevanlinna, Wivi Lönn, Anu Koivunen, Vesa Sirén, Perttu Häkkinen, Christian Moustgaard, Scott Walker… Mutta oli myös nimiä, joita ilmankin olisi pärjännyt, heippa vaan Stefan Lindfors, Martina Aitolehti, Mikko Kärnä, Alan Sokal, Susanna Penttilä, Mikael Jungner, Maria Veitola, Matti Klinge, Urho Kekkonen, Tomi Björck, Anni Sinnemäki – etenkin kun nämä edustavat tapansa mukaan pelkkinä sarjakuvahahmoina. Kiintoisaa on, että ideatasolla uudet kiintopisteet tulevat Teslassa useammin angloamerikkalaisesta essee- ja proosakirjallisuudesta kuin edes etäisesti tieteellisestä tutkimustoiminnasta. Samat lacanit, freudit ja zizekit vilistävät täällä kuin yhteiskuntateorioissa 20-40-100 vuotta sitten.

Muitakin pinttymiäkin on. Luultavasti Tesla metsässä on Lehtolan ensimmäinen kirja, jossa vakavasti jäytää kirjoittajan manerisoitunut, sijoittelun estetiikan kirjoon tyylipuhtaasti kuuluva taulapäisten repliikkien sämpläily. Esseessä toisensa perään puhuja kehittää jonkin mielenvikaisen yksinkertaistuksen, päästää sen hahmonsa suuhun ja luuppaa sitten kursiivihokemana ympäri ämpäri tekstiä. Kun tällaiseen kura-touretteen ei puututa, iskulause-estetiikka näyttäytyy tekijälleen ilmeisesti vähemmän huonona ja kyynisenä juttuna kuin se business bullshit, joka työntyy aina pilkattavaksi, kun luovan luokan agentti päästetään immersioineen paikalle. (Teslassa tämän voi todeta esim. s. 228-229, 275, 297-298 ja 327-328.)

Lehtolan tekstien ydintoimintoihin on ikuisuuksien ajan kuulunut tällainen lavastehahmojen kolistelu, hokemilla tai ilman. Maaseudun ja kaupungin asetelmallisuus on riepova stigma, joka antaa yhä vain. Helsinkiä ja ei-Helsinkiä törmäytellään niin, että pääkaupungista tarkasteltuna eriskummallista periferiaa saavat vuorollaan edustaa Hanko, Mänttä, Tampere, Vantaa, Espoo, Lappi, ”Pori, Savonlinna, Kuhmo, Mikkeli, Joensuu, Sodankylä”, ”Kummeli-Suomi” ja ”Helena Petäistö -Suomi”.  Seutukuntien polarisaatio ja mielikuva-Suomen tykittely ovat kirjan pihvejä, takakannessakin puhutaan siitä ”millaista on elää palasiksi pirstoutuneessa Suomessa”, mutta… pitäisikö tämän myös kiinnostaa? Klovnerian logiikkaan sopii, että härskiinkään provokaatioon ei Teslan kohdalla tunnuta vastaanotossa kummemmin reagoivan, koska ”sehän on aina tehnyt tätä”. Pitäisikö esseistä kaiken hymistelyn ja kiireen keskellä malttaa suuttua? Onko peruutustutkaa asennettu? Kiinnostaako ketään?

Omanlaistaan kylläistä identiteettipolitiikkaa edustavilla hyökkäyksillä on edelleen ”ajattelua” kiihdyttävä ominaisuutensa. Monellakin tavalla voi olla kiitollinen, että korrektimpi vuosituhat ei ole vapauttanut Lehtolaa tyylileimastaan, 90-lukulaisen tasapuolisesta vittuilusta kaikille. Kaikkien alojen kannanotoilta odotetaan yhä uusia kulmia, itsestäänselvyyksiä laukovia odottaa lahti. Tätä taustaa vasten tiettyjen normatiivisten kliseiden ruokkiminen tuntuu perverssiltä, se että Lehtola on ruokakulttuurissa ja ilmastokysymyksissä yleensä laiskan puolella, vaikka ajattelussa on sitä harvoin. Ja sitten saadaan… mitä? Ammattikirjoittaja ”litteroimassa” ääniefektejä jäätelömessuilta, jääkiekkokisoista ja auton ratista?

TRÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖT!

Uiiiuuiiiiuiiiiaaiiiiivuiiiiiiivuiiiivuiiiiii….

VITTUVITTUVITTUPERSEVITTULIHAAAAAAAAHUORA.

Ei kai näistä kannata mitään sanoa?

Oman tyytymättömyyden projisointi on kulttuurikeskusteluiden tyyppi-ilmiö, joka on kulkenut Lehtolankin mukana jo sianhoitoajoista asti. Vieläkään ei oikein selviä, mitä ilmiön toisella puolella on. Miksi asioista, omista ajatuksistakin, pitäminen on niin epäilyttävää? Johtuuko se kulttuurin vai yksilön depressiosta? Lehtolan kirjoittama Jumala juhlistaa kohtuullisia, armollisia, luottavaisia, ymmärtäviä hahmoja. Mitä Lehtola itse pelastaisi, nämäkö? Jumalan kanta, sellaisena kuin Lehtola sen esittää, on että taiteella olisi vielä mahdollisuus. Taiteen tehtävänä olisi herättää kysymys: ”Mitä vittua?” Vaikeamman taiteen edessä kysymys runsastuisi muotoon: ”Mitä vitun vittua?”

Ajatus on paitsi sympaattinen, myös siitä harvinainen, että Lehtolan huuruinen yhden miehen sota ei ainakaan liian usein näytä rikkovan ajatusta vastaan. Hän ajaa itsensä monelle rajalle. Vaikka JL ei pikkukivan popesseisti olekaan, voisi kuvitella, että kokoelman esteettisesti motivoiduilla teksteillä olisi jonkinnäköistä sparraavaa otetta siihen, mihin tällainen ”Mitä vittua?” -kysymys voisi esimerkiksi kotimaisessa taiteessa parhaimmillaan johtaa. Olisiko näissä teksteissä jokin vastaus suomalaisen proosakirjallisuuden tukkoisen representaation ongelmiin?

Päästään siihen, missä Tesla on heikoimmillaan: teesit silpoontuvat naurunaksuiksi, henkilönrakennus pörisee. Metsässä on erikoisauton lisäksi aika usein stand up -kiipijän mentaliteetilla varustettu kirjoittaja, jonka hyperbolassa hupi kuolee kiihdytetyn kuoleman. Laajassa kokoelmassa olisi ollut erinomainen paikka hakea uusia tekstipositioita, mutta virkavittuilu ja yleishauskuutus moodeina miinoittavat näköalapaikat, joihin pitkien ja yleisyhteiskunnallisten tekstien olisi useammin olettanut suoriutuvan. Puuvallilalaisista ja korkeakoulutetusta pakolaisesta kertova ylimittainen avausessee ”Ootsa vielä ihan Suomi-fiiliksissä” on asetelmallisuuden pieruparaatia, samoin Suomen paloittelu yhteentoista väsyneeseen alueeseen tekstissä, joka on nimensä mukaisesti ”Hmmmmmmm!” Samanlaista järjestettyä ankeutta säteilee ”Helsinki aamusta iltaan” -tekstin tuntiaikataulu. 

Näiden perusteella voisi työstää yhtälön: mitä enemmän Lehtolan tekstissä on väliotsikoita ja fragmenttikappaleita, sitä paskempia provoja ja stereotypioita seuraa.

Kokoelman paremmissa teksteissä saa ihmetellä, miksi tässä ollaan niin hauskoja samalla kun pistinmäisen tarkkaan sävyyn tutkitaan, miksi nuo toiset ovat niin innoissaan tästä jostakin. Esimerkeiksi hämmentävästä kaksoisasenteesta mustan riemun ylläpidon ja taustatonkimisen välillä käyvät ranskalaisantropologin ja suomalaisnaisen fiktiosuhteesta ketterän loikan espoolaisen Kaasujalka-lehden -analyysiin tekevä ”Kaikki ja ei mitään”, tornien, areenoiden ja saarihankkeiden uutta Tamperetta sardonisen sumun läpi katsova ”Maailman coolein kaupunki”, Flow-tyrkyistä viimeiset kritiikin limetit imaiseva ”Jeesus kuplassa” sekä antoisien taidepohdintojen sarjaan kuuluva ”Mä olen ollut täällä aina”, joka yrittää puhua Mäntän kuvataideviikoista, Brotheruksesta, Virkajärvestä ja Vanmechelenistä (outo tunne, kun huomaat mittailleesi samaa taide-taidetta JL:n kanssa), mutta puhuu sittenkin mieluummin pubeista, grilleistä, drinkeistä ja pubi-installaatioista. Hyvin selvänä se välittyy myös pohjoisen ulottuvuuden merkityksestä etelän henkisen minätyön tekijöille kertovassa ”(Lappi ja) minä” -vuodatuksessa, jossa Lappia kutsutaan mm. Mad Max -elokuvaksi, joka hyllytettiin, ”kun joku raja sentään dystopiallakin”. Halpaa on, mutta hymähdin.

Mutta miksi tässä kirjassa on niin vähän poliiseja?

Jyrki Lehtola Tesla metsässä

375 s., Siltala 2019